Kategoria-arkisto ‘Merkintöjä mielisairaudesta’

* Merkintöjä mielisairaudesta luku 12.

Kirjoitettu 29.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 12. Tikapuut kaivosta -mikä oli avuksi

Pahimmillaan tuntui siltä, että elämäni on ajautunut pisteeseen, että olen kaivossa. Olen yksin syvän kaivon pohjalla. Ylhäällä jossain hyvin kaukana paistaa aurinko. Normaalin elämän aurinko. Minä olen kaivon pohjalla. Kaivon pohja on savinen ja liejuinen, joudun koko ajan, joka hetki, taistelemaan ja ponnistelemaan, etten uppoa yhä syvemmälle kaivoon. Ylhäältä roikkuu köysi. Lähden kiipeämään köyttä pitkin. Onnistun. Saavutan asioita. Saan parannettua elämääni. Pääsen ylöspäin. Mutta matka on liian pitkä. Köyttä pitkin kiipeäminen on raskasta. Ote ei saa irrota. Voimani eivät riitä. Ote kirpoaa. Putoan kaivon pohjalle. Putoan. Pudotus sattuu. Vartaloni on ruhjeilla ja mustelmilla. Jatkan räpiköintiä kaivon pohjalla. Kaivoon ei voi jäädä. En jaksa ponnistella koko ajan. Jos en tee mitään, uppoan yhä syvemmälle. Otan köydestä kiinni. Lähden kiipeämään. Voimat ehtyy, ote irtoaa. Putoan. Makaan kaivon pohjalla. Mustelmat ja ruhjeet lisääntyvät. Yritän yhä uudelleen ja uudelleen. Joka kerta väsyneempänä.

Tein listan. Listan asioista, joiden pitäisi muuttua tai parantua, jotta elämäni olisi hyvää ja olisin onnellinen. Oikeastaan lista oli asioista, jotka olin menettänyt. Lista oli pitkä. Kaivosta ylös nouseminen tuntui mahdottomalta. Eivät tavoitteeni olleet kovin kummallisia tai korkealentoisia. Ettei olisi nälkä, ettei olisi velkaa, että omistaisi sängyn, että olisi ystäviä, että olisi harrastuksia. Aika tavallisia asioita. Olin taideterapiassa. Siellä ehdotettiin, että mitä, jos tyytyisin siihen, mitä minulla on. Asuisin kaivossa, hankkisin vaikka kukkaverhot ja tekisin oloni mahdollisimman mukavaksi. Ehkä ei ole mahdollista saavuttaa kaikkia asioita, joita haluisin. En voi asua kaivossa. Vaikka sisuistaisin kaivon kuinka kodikkaaksi, elämä olisi kamalaa, ankeaa ja ahdistavaa. Kaivossa ei voi elää. Ja pohja on vetinen, uppoan koko ajan syvemmälle kauemmaksi auringosta. Taideterapiassa ehdotettiin, että mitä jos kaivossa olisikin köyden sijaan tikapuut. Tikapuita on helpompi kiivetä ja puolille voi jäädä hetkeksi istumaan ja lepäämään. Aloin kiivetä tikapuita. Lepäsin välillä ja nojasin painoni tikapuihin. Mutta tikapuut ja köysi on ihan sama asia. Ote ei saa irrota, muuten tipahtaa. Kiipesin ja putosin taas. En voinut päästä ylös kaivosta ilman apua. Olen saanut myös apua.

Mikä auttaa mielenterveysongelmiin? Inhimillisyys, tavallinen arki ja raha. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut sosiaalitoimistosta välillä harkinnanvaraista tukea. Pari kertaa sosiaalitoimisto on maksanut sairaalalaskuni. Siitä on ollut suuri hyöty, koska en olisi pystynyt maksamaan laskuja kerralla ja niistä olisi tullut pitkä osamaksuvelka. Velka olisi lisännyt ahdistustani ja tehnyt elämäni taloudellisesti vielä hankalammaksi. Velka olisi tehnyt tulevaisuuden vielä toivottomammaksi. Olen kerran saanut harkinnanvaraisesti myös vuoden matkalipun ja uimahallikortin. Se on ollut hyvin merkittävää. Olen pystynyt liikkumaan normaalisti kaupungissa. Olen myös pystynyt harrastamaan jotain, käymään jossain, missä ihmiset normaalisti liikkuu. Olen voinut käydä uimahallissa. Sosiaalitoimisto antoi myös maksusitoumuksen, jolla pystyin ostamaan patjan, kun minulla ei ollut sänkyä. Sekin helpotti. Joka ilta nukkumaan käydessä ei tarvinnut ahdistua siitä, ettei ole edes sänkyä, paikkaa missä nukkua kunnolla. Vanhempani ovat myös auttaneet välillä rahallisesti. Se on ollut hyvin tärkeää. Rahalla olen saanut matkalipun ja pystynyt liikkumaan kaupungissa. Olen voinut käydä harrastuksissa, jotka ovat olleet kuntoutumisen kannalta hyvin oleellisia. Ilman harrastuksia sosiaaliset kontaktini olisivat olleet kovin vähäisiä. Harrastukset ovat olleet hyvin tärkeitä, jotta olen pystynyt nousemaan jaloilleni sairaalakokemusten jälkeen.

Suuri käänne kuntoutumisessani tapahtui, kun sosiaalitoimisto alkoi maksamaan kuntoutusta yksityisessä kuntoutusyrityksessä. Yritys ei järjestänyt tukea ja kuntoutusta vain mielenterveyskuntoutujille vaan elämässä erilaisten ongelmien kanssa kamppaileville ihmisille. Sain tukihenkilön, jota näin viikottain. Hänen tarkoituksensa ei ollut niinkään tukea mielenterveysongelmissani vaan auttaa ratkomaan muita ongelmia ja haasteita, joita elämässäni oli. Näiden muiden ongelmien ratkaiseminen vaikutti suoraan myös mielenterveyteni paranemiseen. Tukihenkilön lisäksi pääsin päivätoimintaan. Päivätoiminta oli tärkeää, koska en ollut töissä, eikä minulla juuri ollut päivisin mitään tekemistä tai paikkaa mihin mennä. Oli mukavaa, että pääsi jonnekin tapaamaan muita ihmisiä. Pääsin myös pelaamaan sählyä ja sulkapalloa, mikä oli mukavaa, koska rahanpuutteen takia en olisi pystynyt harrastamaan kyseisiä lajeja ja pidin niistä. Pelaaminen paransi itsetuntoa, koska sain tehdä jotain mistä pidin ja sain myös onnistumisen kokemuksia. Päivätoiminnassa tehtiin paljon myös retkiä, joten pääsin käymään eri paikoissa, joihin en rahattomuuden takia olisi muuten päässyt. Kuntoutuksen ansiosta tuntui, että pääsin hieman mukaan normaaliin elämään. En tuntenut itseäni enään täysin syrjäytyneeksi yhteiskunnasta.

Kuntoutuksessa ei kyllä oikeasti tehty mitään ihmeellistä. Siellä ei tehty mitään, mitä ei voitaisi toteuttaa psykiatrisessa avohoidossa. Tärkein tekijä oli työntekijöiden asenne ja asiakkaiden kohtelu. Tunsin, että minua kohdellaan tasavertaisesti ja normaalisti aikuisena ihmisenä. Työntekijät juttelivat ihan tavallisesti asiakkaiden kanssa. En tuntenut itseäni alempi arvoiseksi tai jotenkin holhottavaksi. Kun pelasimme sählyä tai olimme retkillä, ohjaajat ja ohjattavat eivät oikeastaan eronneet mitenkään toisistaan. Päivätoimintaan osallistuminen oli myös vapaaehtoista. Yleensä toiminta suunniteltiin yhdessä asiakkaiden kanssa. Joskus tehtiin jotain, mistä en itse ollut kiinnostunut tai mitä en pitänyt mielekkäänä. Silloin en osallistunut. Kukaan ei sanonut, että on pakko osallistua tai, että jotenkin hankaloitan kuntoutustani, koska en halua osallistua. Tukihenkilöni oli myös kannustava ja uskoi, että minulla on vielä mahdollisuuksia ja kykyjä tehdä asioita, vaikka sairauteni on vakava. Kuntoutuksen ansiosta sain itseluottamusta niin, että uskalsin hakeutua takaisin työelämään. Kuntoutus oli siis erittäin merkittävää.

Kun aloitin työt, kuntoutus lopetettiin. Valitettavasti sairastuin joitakin kuukausia sen jälkeen. Kun pääsin sairaalasta, pääsin takaisin kuntoutukseen. Jossain vaiheessa, aloitin osa-aikatyöt. Kuntoutusta ei lopetettu, vaan se oli turvana käydessäni töissä. Tapasin edelleen tukihenkilöä. Valitettavasti sairastuin taas vuoden päästä. Jälleen sairaalahoidon jälkeen jatkoin kuntoutuksessa ja tapasin tukihenkilöä. Palasin nopeasti takaisin osa-aikatöihin. Kuntoutustani jatkettiin puolitoista vuotta, vaikka kävin töissä ja olin muutenkin saanut elämääni parempaan kuntoon. Oli kuitenkin todella tärkeää, että tukea ei lopetettu heti, koska tiesin, että se on olemassa turvana, jos asiat alkavat menemään huonommin. Kuntoutuksesta löysin lopulta myös sulkapallokaverin ja jatkoin sulkapallon pelaamista kuntoutuksen jälkeen. Vaikka tuli takapakkeja ja sairastuin kaksi kertaa, työllistymisen kannalta kuntoutus oli hyvin tärkeää. Psykiatrisella poliklinikalla ei uskottu enään mahdollisuuksiini käydä töissä ja lääkäri olisi laittanut minut lopulliselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Psykiatrisella poliklinikalla sain tapella tuulimyllyjä vastaan, että tavoitteeni on tulla joskus työkykyiseksi. Yksityisellä puolella minua tuettiin, jotta tulisin työkykyiseksi.

Tärkeä tekijä kuntoutumisessani ovat olleet harrastukset. Niistä saan kiittää vanhempiani. Kun olen kotiutunut sairaalasta, olen ollut hyvin huonossa kunnossa. Olen ollut ihan henkisesti hakattu, tärisevä ihmisraunio. Harrastuksissa olen saanut koota itseäni kokoon. On ollut tärkeää, että olen päässyt muiden ihan tavallisten ihmisten seuraan. Että olen saanut hyväksyntää. Että olen voinut tehdä asioita, onnistua, ja alkaa uskoa taas itseensä. Kerran kävin erään mielenterveysyhdistyksen voimaannuttavalla tanssikurssilla. Kurssi oli tärkeä. Olin ihan paloina sairaalan jälkeen. Ilmapiiri oli hyväksyvä ja mukava. Tanssimalla sai rohkeutta olla ja toimia. Aloin myös harrastaa näyttelemistä. Aloitin kurssilla, missä leikittiin aluksi aika paljon. Leikkiminen oli itseasiassa todella hyvää kuntoutusta ja hyvä keino saada itseluottamusta ja rohkeutta. Leikkimistä voitaisiin käyttää ihan oikeastikin ihmisten kuntoutukseen. Näytteleminen on ollut hyvä harrastus. Siinä saa harjoitella itsensäilmaisua. Se on sosiaalista. Näyttelemisessä pitää käydä myös läpi tunteita ja ilmaista niitä, mikä oli vaikeaa sairaalassa olemisen jälkeen. Itsetunto parani. Ja rohkeus lisääntyi. Pystyn johonkin. Pystyin myös esiintymään. Osaan sittenkin jotain. Jossain vaiheessa löysin ja sain ängettyä itseni taideterapiaan. Terapiaanhan voi tietysti vapaasti mennä, mutta yleensä se on hyvin kallista. Taideterapia oli tärkeää. En ollut päässyt missään käsittelemään asioita tai tunteita, jotka vaivasivat, koska mitään terapiaa ei oltu koskaan aloitettu. Taideterapia oli myös hyvää, koska siellä sain maalata. Ensimmäisellä kerralla olin niin epävarma itsestäni, etten uskaltanut katsoa edes paperia, jolle maalasin. Maalasin kasvot. Silmät olivat ihan killillään, koska en pystynyt katsomaan paperia ja maalaan silmiä samalle tasolle. Ryhmä oli mukava. Itseluottamukseni kasvoi. Lopulta uskalsin ja innostuin maalaamaan myös vapaa-ajalla. Olin taideterapiassa kaksi vuotta. Kävin siellä jopa ollessani pakkohoidossa Kellokoskella. Harrastusten avulla olen kivunnut takaisin mukaan yhteiskuntaan sairaalahelvettien jälkeen. Olen saanut olla jotain muuta kuin mielenterveyskuntoutuja.

Kuntouttavaa on ollut myös työntekeminen. Vaikeiden vuosien jälkeen tuntui tosi hienolta lähteä aamulla töihin. Olen tarpeellinen, kelpaan johonkin, osaan jotain. Töissä pitää keskittyä myös johonkin muuhun kuin omiin ongelmiinsa. Se tekee ihan hyvää. Töissäkin saa sosiaalisia kontakteja, saa haasteita ja voi onnistua. Ja töistä saa palkkaa. Rahalla voi parantaa elämän laatua ja vähentää kärsimystä.

Yhdeksi hyvin tärkeäksi tekijäksi pitää mainita koirani. Jossei muuta niin koirat ovat pitäneet kiinni elämässä. Koirien takia on pakko liikkua ja ulkoilla. Pakko nousta aamulla sängystä ylös. On ihan terveellistä, että on vastuussa jostakin toisesta, silloin ei voi luovuttaa. Lapseni muutti pois luotani ja äitinä oleminen hankaloitui. Jäljelle jäi koirat. Jossei muuta niin ainakin koirilleni olin tarpeellinen ja merkittävä. Ne olivat seurani pahimpinakin hetkinä.

Kiitosta pitää sanoa myös perheelleni. Parasta on, että heidän silmissään tunnen olevani se sama ihminen kuin ennenkin. He eivät ole koskaan sanoneet minua hulluksi tai arvostelleet puheitani edes silloin, kun olen ollut sekava. Niin asian pitää ollakin. Omaisten ei pidä alkaa tarkkailemaan sairasta. Entinen puolisoni harrasti sitä. Suhteestamme tuli ihan kieroutunut. En voinut enään ilmaista tunteitani tai ajatuksiani, koska hän epäili koko ajan, että olen sairastumassa. Hän myös käytti sairauttani aseena. Jos meille tuli riita ja olin asioista eri mieltä, hän alkoi vihjailemaan, että olen kenties taas hullu ja minut pitäisi toimittaa hoitoon. Olen kiitollinen perheelleni, että he ovat käyneet katsomassa minua usein sairaalassa. Erityisen kiitollinen olen siitä, että koirilleni on löytynyt joku hoitaja, vaikka olen ollut hoidossa monta kuukautta putkeen ja koirien hoitaminen on varsin sitovaa ja aikaa vievää. Ilman hoitopaikkaa koirat olisi luultavasti lopetettu. Kiitollinen olen myös mukavasta seurasta, mukavalle miehelle, jota olen tapaillut viime vuodet. Tekee hyvää, kun saa olla normaali.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Puhutaan paljon siitä, miten mielenterveyden hoitoon ja ongelmien ehkäisyyn pitäisi sijoittaa rahaa. Mielestäni kannattaisi todella miettiä, mitä ihmiset tarvitsevat ja minkälainen apu tai hoito on hyödyllistä. Se, mikä on auttanut itseäni ei ole liittynyt suoranaisesti mitenkään sairauteni hoitoon. Sosiaalitoimiston antama viisikymmentä euroa uimahallikorttiin oli paljon parempi ja tuottavampi sijoitus, kuin viisikymmentä euroa sairaanhoitajan palkkaan, jonka luona pystyin käymään valittamassa ongelmiani.

Elämäni on ollut välillä hyvin hankalaa. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että Suomessa on jonkinlainen sosiaaliturva ja julkinen terveydenhoito. Pelkin omin voimin, olisin kuollut jo johonkin katuojaan. Toivon, että tasa-arvo ja kaikkien kansalaisten hyvinvointi olisi yhteiskuntamme perusta tulevaisuudessakin.

 

Loppusanat

Oli kesä. Minä olin taas Kellokoskella. Oli aamu. Istuin potilaskeittiössä ja join kahvia. Edessäni oli ikkuna. Ja puu. Tunsin puun hyvin. Olin piirtänyt sen vuosia aiemmin. Takanani oli käytävä. Ja käytävällä ovi. Eristyshuoneen ovi. Oven takana huone. Huoneessa elämäni pahin epätoivo. Miksi tämän kaiken on pitänyt tapahtua? Olen henkisesti aivan rikki, revitty, raiskattu. Miksi tämän on pitänyt tapahtua? On tapahtunut liikaa, liian paljon, liian usein. Miksi tämän on pitänyt tapahtua? Olen aivan hajalla. Aivan palasina. En tule enään ikinä ehjäksi. Miksi tämän kaiken on pitänyt tapahtua? Silmistä valuu kyynel. Itken. Nousen ylös. Kävelen aamupalajonoon. Itken. Kävelen jonossa pihan läpi. Itken. Istun ruokasalissa. Syön voileipää. Itken. Kävelen takaisin osastolle. Itken. Haen lääkkeet. Itken. Menen tupakalle. Itken. Menen piirtämään. Itken. Menen lounasjonoon. Itken. Istun ruokasalissa. Itken. Kävelen osatolle. Itken. Tulee päivällinen. Itken. Tulee iltapala. Itken. Haen lääkkeet. Itken. Seison huoneessani. Aurinko alkaa laskea. Katson kalterein varustettua ikkunaa. Miksi tämän kaiken on pitänyt tapahtua?

Joskus on vaikea ymmärtää miksi? Onko kohtaloni jonkinlainen opetus. Olinko joskus liian ylpeä, liian varma itsestäni, luulinko liikoja? En ole oppinut mitään. Olen vieläkin ylpeä. Vastoinkäymisistä pitäisi oppia jotain. Menetykset voi kääntää voitoiksi. Mitä olen oppinut? Enkö osaa antaa enempi arvoa sille, mitä minulla on, kun olen sen kerran menettänyt? Osaan, mutta arvostuksen hinta on ollut kova. Menetin myös perusturvallisuuteni ja luottamuksen elämään. Sairastuin useasti. Menetin saavuttamani asiat monta kertaa ja jouduin aina aloittamaan alusta. On ollut vaikea saada luottamusta siihen, että elämässä on jotain pysyvää ja ettei kaikki heti katoa. Olen oppinut myös huonoja asioita. Elämä kantaa. Ei elämä aina kanna. Maailmassa on uskomattomia selviytymistarinoita. Maailma on myös täynnä tarinoita, joissa kaadutaan. Tarinoita, joissa ei selvitä. Työttömänä ja masentuneena luulin, että minulla menee huonosti. Opin, että aina voi mennä huonommin. Vaikka menisi huonosti, aina voi mennä hieman huonommin. Mitään pohjaa ei ole. Pohjalla on kuolema. Onnekseni en jäänyt asunnottomaksi. En ole menettänyt fyysistä terveyttäni. Voin vain kuvitella, mikä kärsimys elämässäni silloin olisi ollut. Opin myös sen, että kaikki ei ole itsestä kiinni. Menestyksen takana on yleensä lahjakkuus ja kova työnteko. Menestyneillä ihmisillä on ollut matkassaan myös onnea. Toisille käy paskempi nakki.

Mielenterveysongelmani alkoivat työttömyydestä. En ole koskaan onnistunut saamaan ”kunnollista” työpaikkaa tai jonkinlaista uraa. Olen tehnyt vääriä valintoja. Mutta olen myös yrittänyt. Yrittänyt ja yrittänyt päästä mukaan leikkiin. Olla osa yhteiskuntaa. Saavutukset ovat jääneet pieniksi. Joskus olen istunut psykiatrisella poliklinikalla tai kuntoutuspaikassa. Pöydän toisella puolella on ollut työntekijä. Olen miettinyt. Hänellä kait menee hyvin. Ainakin hän on mukana leikissä. Minä olen syrjäytetty. Hän saa palkkaa minun kurjuudestani. Hän elää minun kurjuudella. Mikä meitä erottaa? Miksen voisi istua pöydän toisella puolella? En ole tyhmä. Olen ahkera. Olisin varmasti voinut olla hyödyksi. Monella tapaa. Kaikki voisi olla toisin, jos olisin onnistunut saamaan työpaikan.

Katkeruus tuhoaa elämän. Kymmenen vuoden sairastelun jälkeen olen vain väsynyt. Henkiset voimavarat ei ehdi palautua, kun edessä on jo uusia haasteita ja vastoinkäymisiä. Olen väsynyt. Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, mutta välillä on pakko saada levätä. Kerätä voimia. Kaksi viimeistä vuotta olen saanut hengähtää.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Vakavista mielisairauksista kärsiville ei anneta kovin toivekkaita ennusteita. Ei saa luovuttaa. Ei voi luovuttaa. On vain yksi elämä. Sen puolesta pitää taistella. Olen taistellut oman elämäni puolesta. Olen taistellut sairauttani vastaan. En ole voittanut. Mutta olisin saattanut menettää vieläkin enemmän. Hartain toiveeni on, että tämä tarina saa päätöksensä viimeisessä pisteessä, jonka kirjoitan tähän kirjaan.

Olkaa ihmisiä toisillenne.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 11.

Kirjoitettu 28.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 11. Ja apua ei saa

Hoitoni ongelma on ollut, että hoidetaan pakolla. Toinen puoli on, ettei apua saa. Hakeuduin ensin hoitoon masennuksen takia. Terveyskeskuslääkäri teki lähetteen mielenterveyshoitajalle. Kävin hoitajan luona kuusi kertaa, sen jälkeen käynnit loppuivat. Olin ollut neljä vuotta masentunut, en todellakaan odottanut ihmeparantumista kuuden käyntikerran jälkeen. Hoitaja sanoi, että voisin päästä terapiaan. Vasta terapeuttia etsiessä paljastui, että ennen kuin voi hakea Kelan korvaamaa terapiaan pitää olla monen kuukauden hoitosuhde psykiatriseen poliklinikkaan. Tätä minulle ei oltu kerrottu. Aloitin terapian omakustanteisesti. Ajauduin aika nopeasti psykoosiin, joten terapia ei ehtinyt kunnolla alkaa.

Psykoosi on pirullinen sairaus. Siihen katsotaan liittyvän sairaudentunnottomuus. Kun sanon olevani psykoottinen, kukaan ei usko minua. Kun sanon olevani terve, kukaan ei usko minua. Olen käynyt sairaalan päivystyksessä useamman kerran, koska olen ollut psykoottinen, tarvinnut apua tai yrittänyt päästä osastolle. Itselleen avun saaminen on hyvin vaikeaa. Vuonna 2014 menin kaksi kertaa keskellä yötä sairaalan päivystykseen. Olin psykoosissa. Olin harhainen. Kävelymatka sairaalaan oli jo haastava. Oli yö. Kaupunki oli tyhjä. Kuvitelmissani koko ympäristö oli täynnä aaveita ja eläviä kuolleita. Ne ryömivät puskista ja huutelivat varjoista. Yritin olla välittämättä ja kävellä mahdollisimman nopeasti päivystykseen. Päivystyksessä kerroin sairauteni, kerroin olevani psykoosissa ja tarvitsevani osastohoitoa. Jäin vastaanottoon odottamaan. Asiat eivät edenneet. Päivystyksessä ei edes ollut paljon odottavia potilaita. Odotin ja odotin. Välillä yritin kysyä, milloin lääkärille pääsee. Hoitajat eivät välittäneet kyselyistäni. Toisella kerralla odotin neljä tuntia ja toisella kerralla viisi tuntia. Lopulta tulin siihen päätökseen, että olisi järkevämpää mennä kotiin nukkumaan kuin valvoa turhaan päivystyksessä niin, että tilani vielä pahenee. Joten lähdin kotiin nukkumaan. Koska käyttäydyin ihan normaalisti ja istuin kiltisti odotustilassa, kukaan ei ymmärtänyt tilani vakavuutta. Olin ihan sekaisin. Odotustila oli muuttunut jonkinlaiseksi avaruusalukseksi ja muut ihmiset olivat muukalaisia toisilta planeetoilta.

Kertaalleen olen käynyt ihan psykoottisena avohoidossa. Tapasin lääkärin ja hoitajan ja he kyllä huomasivat tilani. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään. Lääkäri ei myöskään tehnyt tarkkailulähetettä sairaalaan, jottei luottamukseni avohoitoon olisi mennyt. Lääkäri teki hoitovirheen. Minun olisi pitänyt päästä sairaalaan ihan oman turvallisuuteni takia. Päädyin lopulta sairaalaan omaisten toimittamana muutama päivä myöhemmin.

Olen tullut siihen ikävään johtopäätökseen, että en pääse sairaalaan sisään kuin, jos joku tulee mukaani ja sanoo, että olen hullu tai sitten pitää hankkia poliisit. Omaiseni eivät ole enään kovin innokkaita toimittamaan minua sairaalaan, mikä on ymmärrettävää. Suutun siitä, ainakin hetkellisesti. Hoitoon joutuminen sinänsä ei ole huono asia, mutta käytännössä se tarkoittaa monen kuukauden piinaa ja tuskaa. Ymmärrettävästi en ole aina kovin halukas osallistumaan. Omaisteni ei kyllä muutenkaan pitäisi olla vastuussa, eikä myöskään ole hyvä, että sairaalahoitoni huonontaa välejämme. Pakkohoito on vankeustuomio, miksi omaisten pitäisi ”todistaa” minua vastaan. Miksi heidän pitäisi kertoa, miten hullu olen, koska se aiheuttaa vielä enempi minulle hankaluuksia sairaalassa.

Olen soittanut muutaman kerran ambulanssin. Pari kertaa olen jäänyt nousematta kyytiin, kun olen tajunnut, että koirani olisivat jääneet yksin kotiin. Olin niin huonossa kunnossa, etten olisi jaksanut selvittää, mihin ne saa hoitoon. En voinut jättää niitä yksin. Palasin kotiin. Psyykkiset sairaudet eivät ole kiireellisyysluokan kärkipäässä, jos fyysinen terveys ei ole uhattuna. Joskus oloni on ollut sietämätön. En pysty olemaan paikallani. En pysty odottamaan. Apua olisi saatava heti. Ambulanssi ei tule. Kokemusteni takia myös pelkään ambulansseja. En uskalla soittaa ambulanssia.

Pakkohoito tekee avunhakemisesta myös hankalaa. Tunnistan, kun tulee psykoottisia oireita. Ensin tulee lieviä ennakko-oireita sitten oireet tulevat yhä psykoottisemmiksi. Jossain pisteessä en enään uskalla hakea apua. Tiedän, että olen sekaisin ja tarvitsisin apua. Tiedän kuitenkin olevani niin sekaisin, että luultavasti joudun monen kuukauden pakkohoitohelvettiin. Yritän vain selviytyä ja toivoa, että oireet katoaa. Ei ne enään katoa. Oireet pahenee. Jossain vaiheessa vointini on niin huono ja sietämätön, että apua on pakko saada. Ja heti. Siinä vaiheessa toimintakykyni on laskenut muutenkin. Keskittymiskyky on niin heikko, etten pysty enään miettimään, mitä olisi järkevä tehdä saadakseen apua. En pysty käyttämään puhelinta. En pysty etsimään puhelimesta, jonkun numeroa, jotta voisin soittaa ja pyytää apua. Suunnitelma, että tilaisin taksin tai ambulanssin, odottaisi, selittäisin asiani ja menisi sairaalaan on liian pitkällinen ja monimutkainen. Voin vain huutaa. Tai hankkia poliisit. Kerran ainut päähän tuleva ajatukseni oli: mene julkiselle paikalle. Joten menin. Aloin pitämään kummallista monologia ja käyttäytymään oudosti, joten poliisit olivat varsin nopeasti paikalla. Kun tiesin poliisien tulevan, olin jo ihan rauhallinen ja odotin muiden ihmisten kanssa poliisia. Olen joutunut poliisien kanssa tekemisiin useamman kerran eri syistä. Valitettavasti täytyy sanoa, että poliisit ovat aina olleet hyvin asiallisia, vaikka olen ollut sekava. He eivät ole käyttäneet voimakeinoja, koska ymmärrän ihan hyvin puhetta. He myös toimittavat koirani löytöeläintaloon hoitoon, jos en itse pysty huolehtimaan sillä hetkellä koiristani. Valitettavasti luotan poliiseihin. Hoitajiin en luota. Poliisien hankkiminen ei ole kyllä kovin hyvä tapa. Täytyy olla joku muu keino saada apua.

Kolmas asia, joka tekee avunsaamisen hankalaksi on sairauteni luonne ja psykiatrisen hoidon joustamattomuus. Hoito on suunniteltu tapahtuvaksi tietyllä tavalla. Valitettavasti sairauteni ei käyttäydy tällä tavalla. Psykiatrinen hoito ei jousta. En voi itsekään tehdä kompromisseja, koska en pysty vaikuttamaan siihen, miten sairauteni oireilee. Hoito ja sairaus ei kohtaa. Psykoosini alkavat yleensä aika nopeasti. Ne myös menevät ohi aika nopeasti. En saa apua varhaisessa vaiheessa, mutta hoito ei myöskään lopu, kun en sitä enään tarvitse. Välillä sairaalassa olemisen jälkeen on ollut tehostettua kotihoitoa, jottei psykoosi uusiudu. Tälläiselle hoidolle minulla ei ole mitään käyttöä, koska psykoosini ei ole koskaan uusiutuneet, jos olen juuri niistä parantunut. Sen sijaan apua on ollut vaikea saada, kun on tullut pelko psykoosin mahdollisesta puhkeamisesta. Avohoidon pitäisi ehkäistä psykooseja. Kohdallani se on toiminut erittäin huonosti.

Jossain vaiheessa avohoitoni oli varsin tehokasta. Näin lääkäriä aika usein ja kävin sairaanhoitajan luona kerran viikossa. En vain hyötynyt näistä käynneistä mitenkään. Elämässäni oli paljon ongelmia, olin hyvin väsynyt, ahdistunut ja uupunut. En meinannut selvitä arjesta ja kysyin olisiko mahdollista saada jonkinlaista kotiapua, että saisin levätä. Pelkäsin ajautuvani psykoosiin. Sellaista apua ei kuulemma ollut saatavilla. Mahdollisesti voi saada jonkun tukihenkilön, joka tekee asiakkaan kanssa yhdessä asioita, jos kaupassakäynti yksin esimerkiksi paniikkihäiriön takia on vaikeaa. Mutta sairaanhoitaja ei tule käymään puolestani kaupassa, jotta voisin levätä. Kävin siis kerran viikossa itkemässä sairaanhoitajalle, etten jaksa käydä kaupassa. Hän sanoi voi voi. Ja viikon päästä sama juttu. Kaupassakäynti ei ole mitenkään mahdoton tehtävä. Miksei sairaanhoitaja voi käydä kaupassa, jos se olisi asia, joka tukisi ja parantaisi potilaan mielenterveyttä. Kävin myös lääkärillä. Lääkäri ehdotti masennuslääkkeitä, jotta piristyisin ja lähtisin ihmisten ilmoille. Lääkäri ei ymmärtänyt lainkaan tilannettani. Olin ihan rahaton. Poistuin kyllä kotoani useamman kerran päivässä, mutta minne ihmisten ilmoille lähtisin? Pilleripurkin sijaan olisin hyötynyt paremmin, vaikka parista leffalipusta, jotta olisin voinut lähteä sinne ihmisten ilmoille. Tilanne jatkui ja paheni. Alkoi tulemaan uniongelmia. Lääkkeitä kokeiltiin ja vaihdeltiin. Olin päivisin ihan tokkurassa, mutta unet eivät parantuneet. Lääkäri lupasi jonkinlaista tukihenkilöpalvelua. Mitään ei kuitenkaan käytännössä tapahtunut. Aika kului, tilanne paheni. Jouduin uupumuksen takia sairaalaan lepäämään. Lyhyen sairaalassaolon jälkeen pääsin päiväsairaalaan. Koin, että päiväsairaalasta oli jotain hyötyä. Pelkäsin vieläkin ajautuvani psykoosiin. Olisin halunnut jatkaa päiväsairaalassa, mutta hoito loppui, koska päiväsairaalassa sai olla vain määrätyn ajan. Minulle luvattiin jonkinlaista jatkokuntoutuspaikkaa. Menin kotiin odottamaan jatkoa. Mitään ei tapahtunut. Odotin. Ajouduin psykoosiin ja pakkohoitoon. Koko prosessiin meni yli puoli vuotta. Pyysin apua useasti.

Psykoosini alkavat yleensä nopeasti. Avohoito toimii hitaasti. Olen useamman kerran sanonut avohoidossa pelkääväni menevän psykoosiin. Aluksi oireeni ovat hyvin lieviä ja en ole suoranaisesti psykoottinen. Aikoja avohoitoon saa viikon päästä tai myöhemmin. Sitten tilannetta voidaan tarkastella taas viikon päästä. Vaikka söisin lääkkeitä, ne eivät aina auta. Jos en nuku ollenkaan tai nukun hyvin vähän olen pahimmassa tapauksessa ihan sekaisin viikon päästä. Jos valvoo viikon on ihan varmasti sekaisin. Toisaalta siinä vaiheessa, kun oireeni ovat lieviä, en ole vielä psykoottinen eli minua ei oteta myöskään sairaalaan. En siis saa mitään hoitoa. Olen psykoosien jälkeen yrittänyt monta kertaa vaatia, että tehtäisiin selkeä suunnitelma, mitä tehdään ja mitä tapahtuu, jos sairaus meinaa puhjeta. Suunnitelma psykoosien ehkäisemiseksi. Tiedän, miten psykoosejani voitaisiin ehkäistä. Tarvitsisin lääkkeet, kotilepoa ja sosiaalista tukea. Asun yksin. Lepääminen ei ole aina ollut mahdollista, koska on ollut asioita ja velvoitteita, jotka on ollut pakko hoitaa. Olen yrittänyt selviytyä. On aika vaikea levätä ja olla sairaslomalla, jos on saamassa häädön ja jäämässä mahdollisesti asunnottomaksi. On pakko käyttää kaikki energia, jotta löytää uuden asunnon. En saisi myöskään jäädä yksin. Jos ajatukseni alkavat mennä kummallisiksi, on huomattavasti helpompi yrittää pysyä järjissään, jos saa puhua muiden kanssa ja saa elää normaalia arkea muiden mukana.

Valitettavasti tätä kirjoittaessani uniongelmat alkoivat taas ja sain lieviä psykoottisia oireita. Oli taas lähellä, etten päätynyt pakkohoitoon. Kerroin huoleni sairaanhoitajalle, joka ilmeisesti ei ottanut oireitani kovin vakavasti. Minähän näytin normaalilta. Hän ei meinannut suostua tilaamaan lääkäriaikaa, koska olin juuri nähnyt lääkärin ihan muista syistä. Halusin ehdottomasti tavata lääkärin ja saada näkemyksen, miten lääkkeitä pitäisi syödä, koska tilanne oli muuttunut. Pääsin lopulta lääkärille, joka oli erittäin asiallinen. Olin ymmärtänyt, että olisin tehostetussa kotihoidossa. Olen hoidossa avohoidon akuutilla psykiatrisella osastolla. Toimiston ovessa ainakin lukee niin. Luulin, että ongelmien tullessa saisin heti tehostettua kotihoitoa, jota oli ollut sairaalasta päästyäni. Kotihoitoa ei aloitettu. Kerroin läheisilleni tilanteestani ja he hoitivat tehostetun kotihoidon eli pitivät joka päivä yhteyttä ja lupasivat auttaa kotitöissä, jos tarvitsen apua. Ei ole kovin helppoa sanoa läheisilleen, että on taas sairastumassa. Sairauteni on aiheuttanut paljon kärsimystä ja huolta myös heille. Tuntuu kuin pettäisin heidät. En halua pelotella heitä turhan takia. Avohoidon tehostettu kotihoito olisi kuulemma aloitettu, jos tilanteeni olisi vielä huonontunut. Jos tilanteeni olisi huonontunut olisin päätynyt sairaalaan, mitään kotihoitoa ei olisi ehditty aloittaa, eikä se olisi enään auttanut. Ainut selviytymiskeino näyttää olevan, että joku muu kuin psykiatrinen avohoito huolehtii terveydestäni.

Olen ollut psykiatrisessa hoidossa kaun. Olen hyötynyt siitä hyvin vähän. Jos olen psykoosissa, tarvitsen sairaalaa. Tarvitsen paikan, jossa parantua ja olla turvassa itseltäni. Valitettavasti tämä turvapaikka muistuttaa rangaistuslaitosta ja lisää henkisiä kärsimyksiä. Sairaalassa ei saa mitään terapiaa tai keskusteluhoitoa, koska kyse on akuuttihoidosta. Psykoosisairaan on vaikea saada terapiaa. Kelan tukema terapia edellyttää myös, että kuntoutuksen tavoite on töissä jaksaminen tai töihin paluu. En ole ollut aina siinä kunnossa, että töihinpaluu ajatteleminen olisi ollut mahdollista. Olen halunnut usein terapiaa, koska olen uskonut, sen voivan auttaa. Psykooseissa käyn läpi usein samoja vanhoja asioita. Olen ajatellut, että ehkä psykoosit jäisivät, jos voisin käsitellä asiat muulla tavoin kuin menemällä psykoosiin. Minua on pidetty liian huonokuntoisena terapiaan. En ihan ymmärrä. Jos mielessä pyörii koko ajan samat ajatukset, miksei niistä saa puhua. Kait terapeutilla on ammattitaitoa, ettei asiakasta painosteta liian rankkaan asioiden läpikäymiseen ja luhistumiseen. Joskus terapian mahdollisuudesta on alettu puhua, mutta olen sairastunut taas ennen kuin terapiaa on ehditty kunnolla järjestää. Ihmeen kaupalla sain itse hankittua itseni edulliseen taideterapiaan, mistä oli hyötyä.

Yllätyksekseni tänä vuonna ehdotettiin terapiaa. Traumaterapiaa sairaalakokemuksiin. En halua enään terapiaa. Kaikkien kokemusten jälkeen ajatus kuulostaa pelottavalta. Minä yksin huoneessa terapeutin kanssa. Miten osaan valita hyvän terapeutin? Terapiasuhde on hyvin intiimi. Paitsi, että asiakas ei tiedä terapeutista juuri mitään. Onko terapeutti jotenkin viisaampi ihminen, joka ymmärtää paremmin elämää ja miten siihen pitää suhtautua? Terapeutti on ihminen. Hänellä on oma maailmankuvansa ja kokemuksensa. Hänkin voi olla joskus väärässä. Terapiasuhteessa ei ole ketään ulkopuolista ihmistä, joka kyseenalaistaisi terapeutin tai antaisi asioihin erilaisen näkökulman. Ja traumaterapiaa sairaalakokemuksiin. Kokemuksista pitäisi selvitä, mutta miten niitä voi parantaa? Kaikki tapahtuu uudelleen, jos sairastun. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että haluan olla ja puhua ihan tavallisissa ihmissuhteissa ihan tavallisten ihmisten kanssa. En kaipaa mitään hoitoa tai ammattilaisia. Olen saanut tarpeekseni. Toivon, että joku päivä parannun ja pääsen kokonaan irti tästä hulluuden hoidosta. Terveiden kirjoihin, kiitos.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 10.

Kirjoitettu 27.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 10. Kaikki mitä sanotte on teitä vastaan

Psykiatrisessa hoidossa hoidetaan sairautta. Ihmistä katsotaan lasien läpi, että hän on sairas. Hoitokoneisto näkee yksisilmäisesti vain sairauden. Sehän on sitä varten olemassa. Joskus on tuntunut kuin olisi joutunut sisään absurdiin romaaniin. Hoitajat ja lääkärit ovat yhtä harhaisia ja todellisuudentajunsa menettäneitä kuin siitä syyttämänsä potilaat.

Kun ihminen on kerran todettu hulluksi, ei voi enään tehdä tai sanoa mitään olematta hullu. Vuonna 2009 jouduin sairaalaan. Olin tehnyt viimeisen vuoden kirjaa, joka oli melkein valmis. Kirjapuheeni tulkittiin pahaksi maniaksi. Olin selvästi suuruudenhullu. Ei voinut olla mitenkään mahdollista, että oikeasti olisin tekemässä kirjaa. Entisen miesystävän ahdistelu tulkittiin vainoharhaksi. Vielä viimeisessä lääkärin uloskirjauksessa on kirjattu, että minulla on vainoharha ahdistelusta. Miten harhaisia hoitajat ja lääkärit ovat, kun he eivät usko edes terveiden kirjoissa olevien omaisteni vakuutteluja ahdistelun todellisuudesta. Miten harhaisia he ovat, kun konkreettiset todisteet, hirveä nippu ahdisteluviestejä ei saa heitä muuttamaan todellisuuden vastaista näkökulmaansa. Vai luulivatko he, että olen itse kirjoittanut kymmeniä sivuja ahdisteluviestejä itselleni? Vainoharhoja minulla on ollut kuulemma usein. On ollut vainoharhaa omaisista ja entisestä puolisosta sekä hyvää tekevistä hoitajista. Vainoharha on potilasasiakirjojen sepustuksissa. Minulla on ollut riitaa omaisten tai entisen puolison kanssa. Hoitajien kanssa on ollut erimielisyyksiä tai olen saanut huonoa kohtelua tai suoranaista vittuilua, josta olen yrittänyt tehdä valituksia. Kerran istuin kansliassa. Hoitaja istui minua vastapäätä omalla tuolillaan. Hän tuijotti minua pienillä kiiluvilla silmillään. Hän sanoi, että katseeni on jotenkin omituinen. Että hän pystyy näkemään katseestani, minun olevan paranoidinen. Tuijotin hoitajaa takaisin ja päättelin, että hän on idiootti. Niin kumpi meistä oli vainoharhainen?

Mielisairaalassa ei voi sanoa tai tehdä mitään ilman, että se tulkitaan hulluudeksi. Joskus se saa koomisia piirteitä. Olin suljetulla osastolla. Ei ollut mitään tekemistä. Olin pitkästynyt. Ajan kuluksi aloin tekemään itselleni pikkulettejä. Siihen aikaa sai kulumaankin oikein hyvin. Huomasin, että eräs potilas söi suklaalevyä. Kysyin voisinko saada levyn foliokääreen. Sain sen ja menin koristelemaan lettien päät foliolla. En tajunnut, mutta vahingossa syyllistyin kaikkein klassisimpaan vainoharhaan. Minähän tein itselleni foliohatun. Asia kirjattiin asianmukaisesti papereihini.

Usein seikat, jotka ovat oikeasti ovat olleet keinojani yrittää säilyttää todellisuuden tajuni ja järkeni on tulkittu hulluudeksi. Jossain vaiheessa, minulla ei ollut kalenteria. Päivät olivat samanlaisia. Oli vaikea pysyä kärryllä kuinka kaun olen ollut sairaalassa. Jokainen varmaan tietää intin päiväkamman. Tein siis itselleni päiväkamman. Taitoin joka ilta kammasta yhden piikin. Taitetuista piikeistä pystyin hyvin laskemaan ajan kulua. Kampa ei mahtunut taskuihin. Minulla oli pitkät hiukset ja pidin hiuksia kiinni. Laitoin kamman hiuksiin kuin hiuskoristeen ja sain sen kulkemaan mukana. Papereihini kirjattiin, että olen hullu. Kävelen osastolla kampa päässä. Oliko se kovin hullua? Voisin kävellä kampa päässä kyllä kadullakin, enkä pitäisi itseäni mielenterveyttäni menettäneenä. Ehkä hieman omalaatuisena.

Kerran sain jonkinlaisen kohtauksen. Minulla oli paljon muita sairauteen liittymättömiä ongelmia esimerkiksi entisen miesystävän vainoaminen. En saanut asioita selvitettyä. Lopulta kaaduin papereineni ruokalan lattialle. Voisko joku nyt auttaa? Osastolla tehtiin hälytys. Makasin lattialla mahallani ympärilläni oli monipäinen hoitajalauma ja muutama vartija. Makasin kasvot lattiassa hiukset levällään. Kukaan ei tehnyt mitään. Olin varmaan tosi vaarallinen. Minua käskettiin nousta ylös. En oikein jaksanut. Lopulta konttasin koko seurakunnan editse lääkärin vastaanotolle, jonne minut käskettiin meneväksi. Olin henkisesti aivan poikki. Olin tosi väsynyt olemaan mielisairaalassa ja oli paha olla. Olisin vain halunnut, että hetkeksi olisin päässyt ystäväni luokse. Olla hänen sylissään. Hetki. Levätä. Hetki. Esitin lääkärille hieman lapsellisen toiveen. Voisinko päästä ystäväni luokse yöksi, edes yhdeksi yöksi? Lääkäri kirjasi papereihin, potilas esittää irrationaalisia toiveita. Mitä irrationaalista toiveessani oli? Pyysinkö lentävää ponia? Oliko jotenkin todellisuuden vastaista, että olisin kävellyt ovesta, ottanut bussin ja mennyt ystäväni luo. Ainut irrationaalinen tekijä oli lääkäri, joka ei päästänyt minua ulos sairaalasta.

Yhden parhaimmista diagnooseista sain, kun oli lääkäritapaaminen, jossa päätettiin ensimmäisen kerran siirrostani Kellokoskelle. Koko tapaaminen oli ihan absurdi. Paikalla olivat myös vanhempani. Olin kirjoitellut paperille omia huomioitani omasta voinnistani. Miten hyvin voin, miten pystyn hoitamaan eri asioita, miten minulla ei ollut enään harhaisia ajatuksia. Miten hoitoa voitaisiin jatkaa avohoidossa. Selvitin näitä asioita lääkärille. Vanhempani yrittivät myös sanoa lääkärille, että siirtoni Kellokoskelle ei ollut hyvä asia, koska menettäisin välini läheisiin. Kellokoski oli kaukana. Heidän oli hyvin hankala tulla vierailemaan sinne. Lääkäri ei puhunut yhtään mitään. Oli puhuttu kuntoutuksesta ja jostain psykologisista testeistä. Minä ja vanhempani yritimme kysyä, mitä se tarkoittaa. Miten hoito tulisi jatkumaa. Lääkäri ei suostunut vastaamaan mitään mihinkään kysymyksiimme. Lääkäri oli aivan hiljaa koko ajan. Ainut mitä hän totesi oli lopputuomio. Olette liian älykäs, mutta täysin sairaudentunnoton. Kellokoskelle.

Kerran olin vapaaehtoisesti uupumuksen takia sairaalassa. Elämä oli ollut rankkaa. Istuin sängynlaidalla. Itkin ja kerroin hoitajalle kohtaamistani ongelmista. Hoitaja totesi, että sulla persoonallisuushäiriö, sä et kestä arkielämän vastoinkäymisiä. Hän heitti jonkin monistenipun ja poistui huoneesta. Olin ihan pöllämistynyt. Arkielämän vastoinkäymisiä. Olin melkein jäänyt asunnottomaksi, kärsin ravinnonpuutteesta. Eikö ongelmani olleet aika isoja? Eikö nyt vähän saa itkeä? Selasin saamiani papereita. Niissä oli jotain ohjeita, miten hillitä itseään, jos alkaa raivota puhelimessa läheisilleen pikku asioista. Myöhemmin istuin yksin osaston ruokalassa ja söin joulutorttuja. Melkein koko osasto oli tyhjä, koska kaikki muut olivat joululomalla. Kuuntelin ohi korvalla hoitajien puheita kansliasta. Joku kertoi kohtaamistaan vastoinkäymisistä. Miten vanhemmat eivät olleet hyväksyneet hänen päätöstään ryhtyä sairaanhoitajaksi. Muut hoitajat komppasivat ja tukivat. Vanhemmat olivat käyttäytyneet väärin ja typerästi. Kuuntelin puheita ja mietin. Miten ihmeessä pääsen takaisin tuohon normaaliin elämään? Elämään, jossa kaikkea ei tarvitse kestää. Elämään, jossa omista ongelmistaan voi valittaa ja saa osakseen myötötuntoa. Olin syönyt viikon pelkkiä perunoita. Hoitajan mielestä valitin tyhjästä. Elämässäni ei ollut mitään vikaa. Vika oli vain itsessäni. Olin heikko ja sairas.

Yksi mielisairauden pahin oire on hoitokielteisyys. Koska sairaiden oletetaan olevan sairaudentunnottomia, he ovat myös hoitokielteisiä. Jos valittaa saamistaan lääkkeistä tai ei halua osallistua johonkin kuntoutukseen se on oire, on hoitokielteinen. Sillä ei ole merkitystä, että lääkkeet ei ehkä oikeasti sovi tai kuntoutuksesta ei ole kyseiselle potilaalle mitään hyötyä. Potilaan sairauden oire on siis, että hän kyseenalaistaa saamansa hoidon. Miten harhainen ja suuruudenhullu hoitokoneiston pitää olla, että se pitää itseään täysin erehtymättömänä ja kykenemättömänä virheisiin?

Hieman erikoista on, että hoitajien ja lääkäreiden harhaisuus näyttää jatkuvan myös avohoidossa, vaikka potilashan ei enään silloin ole psykoosissa ja hänen todellisuuden tajunsa pitäisi olla normaali. Diagnoosini oli jossain vaiheessa maanis-deppressiivisyys. Se oli mahdotonta. Jos kerroin avohoidossa aloittaneeni lenkkeilyn, lääkärin mielestä olin menossa maniaan ja lääkkeitä pitäisi lisätä. Jos minulla oli ongelmia tai harmia, olin menossa masennukseen ja lääkkeitä olisi pitänyt taas lisätä. En oikeastaan voinut tehdä tai tuntea mitään, koska aina kyse oli sairaudesta ja lääkkeitä olisi pitänyt lisätä.

Psykiatriassa kaikenlainen inhimillinen käytös voidaan tulkita sairaudeksi. Tai siltä se ainakin näyttää. Kokemusteni jälkeen on jäänyt aika epäselväksi, miten psykiatria määrittää terveen ihmisen. Jos itku on sairautta, nauru on sairautta, innostus on sairautta, ahdistus on sairautta, masennus on sairautta, ilo on sairautta, puheliaisuus on sairautta, hiljaisuuus on sairautta, liikkuminen on sairautta, liikkumattomuus on sairautta jne. Millainen on sitten terve ihminen? Miten psykiatriassa määritetään terve ihminen? Freud määritti terveeksi ihmisen, joka pystyy tekemään töitä ja rakastamaan. Mielisairaalassakin tehdään töitä. Hullut tekee töitä. Ja ihan varmasti mielisairaalassakin rakastetaan. Joten mikä on terve ihminen? Onko terve jonkinlainen tasainen tunteeton pökkelö joka tekee, niin tekee mitä? Suorittaa päiviään tasaisella rutiinilla? Aamupala, töihin, lounas, lisää töitä, kotiin, päivällinen, iltapala, nukkumaan. Terveen ja sairaan ero näyttää ainoastaan olevan, että terveellä ei ole vielä diagnoosia.

On oikeasti aika pelottavaa, koska kohta on. Itselläni on oikeasti vakava mielisairaus. Olen diagnoosini ansainnut. Amerikassa psykiatrinen yhdistys määrittää diagnoosit DSM:ssä. Suomessa käytetään kansainvälistä ICD-tautiluokitusta. DSM-vaikuttaa kuitenkin myös ICD-luokitukseen. Diagnoosit paisuvat koko ajan ja enemmän ja enemmän normaaleja inhimillisiä piirteitä aletaan määritellä sairaiksi. Sairauksia pitää sitten lääkitä ja hoitaa. Vaikkapa masennus. Muistan, että nuorempana oli ihan normaalia, jos sanoi ystävälle olevansa masentunut. Lause ymmärrettiin, että nyt jostain syystä mieleni on alakuloinen. Jos nyt sanon, olevani masentunut asia ymmärretään, että minulla on masennussairaus ja luultavasti syön lääkkeitä ja olen jossain hoidossa. Oma mielipiteeni on, masennus ei ole sairaus. Lievä masennus ei ole sairautta, se on normaali reaktio ympäristön paineisiin. Hyvin harva ihminen masentuu täysin ilman syytä. Ei tarvita mitään ammattiapua tai lääkkeitä. Tarvitaan tavallisia ihmissuhteita. Aitoa välittämistä, rakkautta, toisen tukemista. Huomattavaa on, että masennusdiagnoosien lisääntyminen johtuu osin siitä, että masennukseen on keksitty lääkkeitä. Masennuksella voi tehdä rahaa. Esimerkiksi Japanissa ei oikeastaan tunnettu masennusta, sille ei ollut edes nimeä. Masennusta kyllä oli. Sairaanloista vakavaa masennusta oli. Lääkefirmat alkoivat kuitenkin markkinoida Japaniin lievempää masennusta. Jonkinlaista mielen flunssaa, jota pystytään parantamaan lääkkeillä. Japanilaiset markkinoitiin masentuneiksi ja maksaviksi asiakkaiksi. Medikalisaatio vie pois ihmisten vapaata tahtoa ja vastuuta. Sairaudet nähdään usein ulkopuolisina tekijöinä, joille ei voi itse mitään. On raakaa ja typerää sanoa hyvin masentuneelle, että sen kun otat itseäsi niskasta kiinni. Itseään niskasta kiinni ottaminen on kuitenkin myös mahdollista. Omaan mielialaansa ja käytökseensä voi myös tietoisesti vaikuttaa, vaikka se ei ole helppoa ja sillä on rajansa.

Kaikki asiat, jotka ovat normaaleja voivat toki mennä äärimmäisyyksiin ja silloin niistä tulee epänormaaleja. Psykiatrinen diagnostiikka kuitenkin kaventaa koko ajan tätä normaalin aluetta. On esitetty, että suru on sairaus. Yli kaksi viikkoa kestävä suru olisi sairautta. Surukin voi mennä sairaanloiseksi. Suruun voi kuolla. Kuulostaa kuitenkin hyvin sairaalta. Läheisensä menetettyään suru loppuisi kahdessa viikossa. Sen jälkeen, mitä? Koko asia on unohdettu? Ja tämä on tervettä?

Kun sairastuin masennukseen, oli maanis-deppressiivinen diagnoosi. Maanis-deppressiivisyys on oikeasti vakava mielisairaus. Ilon ja surun kokemukset ovat äärimmäisiä. Nykyisin puhutaan bipolaarihäiriö ykkösestä. On tullut myös bipolaarihäiriö kaksi. Siinä ei ole manioita vaan lievempiä hypomanioita. Hypomaniassa ihminen nukkuu vähempi, on innostunut, hyvin aikaansaava, energinen, itsetunto on korkealla. Maniaan verrattuna mopo ei niin sanotusta lähde käsistä. Omasta mielestäni hypomania ei ole mikään sairaus. Luulen, että hypomaaniseksi luokiteltavia ihmisiä on itseasiassa aika paljon. On yrittäjiä, taiteilijoita, urheilijoita. Hieman hulluja ja energisiä ihmisiä. Miksi tila pitää määritellä sairaudeksi, jos se ei aiheuta merkittävää haittaa. Ihminenhän voi saada itseasiassa huomattavasti paremmin asioita hoidettua. On esitetty näkemyksiä, että diagnooseja tulisi lisää bipolaariohäiriö kolme, bipolaariohäiriö neljä jne. Eli vielä lievempiä diagnooseja, jotka perustuvat siihen, että mieliala muuttuu negatiivisen ja positiivisen välillä. Tunteiden vaihtelu on ihan normaalia. Ei tasapainoinen ihminen tarkoita, ettei hänellä ole mitään tunteita. Bipolaaridiagnoosit ovat mielestäni vaarallisia, koska ne voivat johtaa siihen, että henkilö alkaa tarkkailemaan itseään ja jokainen ilo tai suru mielletään sairauden oireeksi tai mahdollisuudeksi sairauden puhkeamisesta.

Psykiatriset diagnoosit eivät kuvaile vain ihmisten sairauksia. Ne kuvaavat aikaa ja yhteiskuntaa, missä ne on tehty. Minkälaista ihmistä pidetään hyväksyttävänä. Mielisairaaloihin on säilötty myös toisinajattelijoita ja ihmisiä, joiden elämäntapaa on pidetty jotenkin säädyttömänä. Diagnoosit ja sairaudet muuttuvat ajan mukana. Esimerkiksi joskus yleinen hysteria on kummallisesti lähes kadonnut. Naisten asema on myös muuttunut. Joskus mustien orjien karkaaminen, oli luokiteltu mielisairaudeksi. Nyt on esitetty esimerkiksi, että diagnostiikkaan otettaisiin mukaan jonkinlainen käytöshäiriö, jonka oire on enemmistön mielipiteen vastustaminen. Aivan sairasta. Vaikka kaikki ihmiset määkisivät samaa mantraa, ei se tarkoita, että he ovat oikeassa. Olisi siis lääketieteellisesti sairaaksi luokiteltavaa olla yksilö, joka sanoo, ettei kuninkaalla ole vaatteita. Ja miten karmeisiin asioihin ryhmäpaine saa ihmiset pahimmillaan ajautumaan.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 9.

Kirjoitettu 26.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 9. Lääkkeet, pirun pillerit

Psykiatriassa on tällä hetkellä aika vahva näkemys, että psyykkiset ongelmat ovat erilaisia aivokemiallisia häiriöitä ja sairaus on yksilössä. Kemiallisia häiriöitä voi parantaa lääkkeillä. Asia ei ole näin. Psyykkiset sairaudet ovat ihan erilaisia kuin fyysiset vaivat. Jokainen ymmärtää, että ihmisen kohdattua esimerkiksi hyvin traumaattinen tapahtuma ihmiselle voi tulla psyykkisiä ongelmia. Kukaan tuskin ajattelee, että trauman kokeneessa itsessään on jotain sairasta tai jotain epänormaalia. Psyykkiset ongelmat eivät ole johtuneet yksilön sisällä olevasta sairaudesta vaan ulkopuolisesta tapahtumasta, joka on sairastuttanut hänet. Jokainen myös ymmärtää, että hyvä mielenterveys muodostuu useista erilaisista tekijöistä. Siihen vaikuttaa sosiaaliset suhteet, fyysinen terveys, ympäristö, elämän mielekkyys, työ ja harrastukset, taloudellinen tilanne, koko elämä. Jos kaikki nämä tekijät ovat huonolla tolalla, pitäisin henkilöä varsin epänormaalina ja sairaana, mikäli hän vain hymyilisi olisi hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Yksilöiden henkisessä kestävyydessä on tietysti eroja. Toiset sairastuu herkemmin. Mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan ole vain yksilöiden sairauksia vaan myös yhteiskunnan ja ympäristön ongelmia.

Ensimmäinen kohtaamiseni psyykelääkkeisiin oli masennuslääkkeet. Olin ollut kaun masentunut ja tilanne oli mennyt sairaanloiseksi. Halusin apua. Halusin päästä terapiaan tai saada jotain muuta keskusteluapua. Mielenterveyshoitaja sanoi, että terapiaan pääseminen edellytti masennuslääkkeiden syömistä, muuten ei pääse terapiaan. En ollut kovin halukas syömään lääkkeitä, koska en uskonut niiden auttavan. Työttömyyden takia olin ajautunut pahaan kierteeseen. Työttömyys aiheutti masennusta, ahdistusta ja kokemusta, etten kelpaa mihinkään. Hain kuitenkin koko ajan aktiivisesti töitä. Masentuneena ja epätoivoisena on vaikea antaa itsestään positiivinen kuva ja myydä itseään työnantajille. Jokainen kieltävä vastaus ja epäonnistunut työhaastattelu lisäsi masennusta ja tunnetta kelpaamattomuudesta. Se taas heikensi lisää mahdollisuuksiani onnistua työhaastatteluissa. Aloin syödä masennuslääkkeitä, jotta pääsisin terapiaan. Lääkkeistä tuli ihan kamala olo. Olin tuolloin osa-aikatöissä. Tulin todella ahdistuneeksi ja töissä vietin kaikki tauot vessassa itkemässä. Lääkkeitä piti kuulemma syödä pidemmän aikaa, jotta ne alkavat vaikuttamaan. Jätin lääkityksen aika nopeasti, koska en kestänyt, että vointini oli vielä huonompi. Pian tämän jälkeen sairastuin ensimmäisen kerran psykoosiin. On mahdollista, että masennuslääkkeet laukaisivat psykoosin ja aiheuttivat masennusta vakavamman sairauden. Masennuslääkkeitä ei pidä syöttää maanisuuteen taipuville ihmisille, koska ne voivat laukaista manian. Asiasta kyllä kyseltiin ennen lääkityksen aloitusta. Itselläni on taipumuksia tietynlaiseen hypomaniaan ja olin ollut ajoittain tietynlainen työnarkomaani. Taipumukseni ei kuitenkaan ollut aiheuttanut haittaa. Nykyisin sama käytös voi laukaista psykoosin. Mielisairaudet ovat perinnöllisiä. Niiden aiheuttajiksi on epäilty myös raskauden tai synnytyksen aikaisia oloja. Ne voivat aiheutua pahoista traumoista tai kaltoinkohtelusta lapsena. Sairastumisellani psykoosiin ei näytä löytyvän kunnollista syytä. Ainoat tekijät ovat masennuslääkkeet ja pitkään jatkunut työttömyydestä johtunut masennus.

Usein ainut hoitokeino on lääkkeet. Tämä on järjetöntä. Ensinnäkään mitään kemiallista epätasapainotilaa ei voida mitata potilaasta. Lääkkeiden määrääminen perustuu täysin arvaukseen ja kokeiluun. Itse en usko, että masennus on fyysinen kemiallinen häiriö tai sitä ei ainakaan pidä nähdä tästä näkökulmasta. Ollessani hyvin masentunut lähdin neljäksi päiväksi lomamatkalle. Masennukseni katosi hetkessä. Olin turisti vieraassa maassa viettämässä kesälomaa. Olin iloinen, innostunut ja suhtauduin asioihin avoimesti. Olin terve. En ollut työtön, syrjäytetty ja mihinkään kelpaamaton. Loman jälkeen palasin arkeeni. Loman jälkeen palasi myös masennus. Tilanne ei ollut muuttunut. Jos masennus on fyysinen kemiallinen epätasapainotila, ei sen pitäisi muuttua siitä, että lentää lentokoneella muutaman tuhat kilometriä johonkin suuntaan. Tai sitten korkealla ilmanalalla on oikeasti merkitystä ja masentuneita pitäisi hoitaa lennättämällä heitä ympäri maailmaa.

Ensimmäisen psykoosin johdosta aloitettiin neuroleptit. Sairaalasta päästyäni söin Zyprexaa ja Seroquelia. Seroquel eli ketiapiini oli juuri tullut markkinoille. Lääkärit kertoivat minulle, että kyseessä on uusi erittäin hyvä lääke, jossa ei ole haittavaikutuksia. He myös sanoivat, että lääkkeiden käyttäminen voidaan lopettaa jossain vaiheessa, mikäli psykoosi ei uusiudu. Luotin lääkäreihin. Luulin syöväni suhteellisen harmittomia lääkkeitä, joiden käyttö voidaan lopettaa, kun tarvetta ei enään ole. Tämä oli valetta. Kun vuoden kuluttua aloin kysellä lääkkeiden lopettamisesta, alkoi selvitä, ettei lääkityksiä lopeteta. Sairauttani pidetään parantumattomana ja lääkkeitä pitäisi syödä loppuelämä, jotta psykoosi ei uusiudu. Halusin lopettaa lääkityksen tästä huolimatta. Olin ihan terve, pystyin elämään normaalisti, mitään oireita ei ollut. Ja oli sanottu, että lääkitys voidaan lopettaa. Lopetin lääkkeiden syönnin. Sairaus alkoi oireilla uudelleen kahden vuoden päästä. Aloin syödä taas lääkkeitä. Oireilu loppui, eikä johtanut psykoosiin. Kolmen vuoden päästä ensimmäisestä psykoosista sairastuin uudelleen psykoosiin, vaikka olin lääkityksellä.

Vakavista mielisairauksista potevia syytetään usein siitä, että he eivät syö lääkkeitään. Hullu on hullu, koska ei syö lääkkeitä. Hän aiheuttaa harmia ja ongelmia ympäristöönsä. Hän on vastuuton, koska ei syö lääkkeitä, jotka pitäisivät hänet terveenä. Tämä on aika epäreilua. Sairauteni on aiheuttanut mielipahaa ja huolta myös muille ihmisille. Kaikkein eniten kärsin siitä kuitenkin itse. Se on aiheuttanut paljon kärsimystä ja tuhonnut elämäni. En todellakaan ole halunnut tehdä tälläista valintaa.

Psykiatrisen hoidon näkökulmasta hoitoni on onnistunut, jos en sairastu psykoosiin. Sairauteni on vakava ja oikeastaan ei edes oleteta, että pystyisin täysin normaaliin ja tasapainoiseen elämään. Että pystyisin esimerkiksi käymään töissä. Oma tavoitteeni hoidon onnistumiselle on aivan toinen. Haluan, että elämäni on mahdollisimman hyvää ja täyspainoista. En halua sairastua psykoosiin, mutta en myöskään halua, että lääkitys tuhoaa elämäni ja terveyteni.

Neuroleptit ovat vahvoja keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Psykoosin hoidossa käytetyt lääkemäärät ovat suuria. Psykoosilääkkeet ei paranna sairautta. Lääkkeillä voi olla vakavia ja ikäviä haittavaikutuksia. Kun aloitin neuroleptit, ilmeisesti Zyprexa nosti painoani 18 kiloa neljässä kuukaudessa. Masennus oli tuonut jo kymmenen kiloa, koska kiinnostus itsestä huolehtimiseen oli vähentynyt. Hoikasta ihmisestä oli tullut lyhyessä ajassa merkittävästi ylipainoinen. Ylipaino on terveysriski. Sen lisäksi se vaikuttaa muutenkin elämään. Olo oli liikakilojen takia koko ajan tukala. Identiteettini oli ihan hukassa. En voinut käyttää samoja vaatteita, mitä aiemmin. Ennen olin hoikka, nyt olin lihava. Onnistuin myöhemmin karistamaan ylimääräiset kilot, mutta melkein kolmenkymmenen kilon laihduttaminen vaati paljon työtä ja tavoitteeseen pääseminen vei useamman vuoden. On helppo sanoa, että söin varmaan liikaa. Itse uskon, että lääke vaikutti jotenkin aineenvaihduntaan, koska en mässäillyt mitenkään merkittävästi ja painonnousu oli todella nopeaa ja radikaalia.

Psykoosilääkkeet lamaavat aivoja, mutta ne lamaavat myös koko muuta kehoa. Isoista lääkemääristä tulee esimerkiksi helposti paha ummetus. Se on aika tukalaa. Pahimmillaan se voi johtaa suolitukokseen. Sairaalassa olen usein kärsinyt virtsaummen oireista. Rakko on täysi, mutta sitä ei vain pysty tyhjentämään. Se on tukalaa. Olen ihan tosissani usein itkenyt jo katetrointia, mistä hoitajat eivät ole välittäneet vähääkään. Muistan, miten ensimmäisen kerran sairaalassa ollessani otimme lapseni kanssa juoksukilpailun sairaalan parkkipaikalla. Yritin juosta niin lujaa kuin pääsin. Liikkeeni olivat kuin hidastetussa filmissä ja pystyin raahustamaan hidasta kävelyvauhtia. Silloin asia vielä nauratti.

Zyprexa vaikutti myös hormooneihin. Olin koko ajan tilassa kuin olisin juuri synnyttänyt. Kuukautisia ei tullut, rinnat vuotivat maitoa ja seksuaalinen kiinnostus oli täysin kadonnut. Ensimmäisen psykoosin jälkeen en välittänyt niin sivuvaikutuksista, vaikka ne olivat merkittäviä. Ajattelin, että tila on hetkellinen ja psykoosin ehkäiseminen on tärkeämpää kuin lääkityksen ikävät sivuvaikutukset. Tilanne on ihan toinen, jos lääkkeitä pitää syödä loppuelämä.

Minulle on tullut erilaisia aika ikäviä haittavaikutuksia eri lääkkeistä. Niitä on usein vaikea kestää. Yksi lääke aiheutti sen, etten pystynyt sietämään aurinkoa ollenkaan. Oli keskikesä, olin sairaalassa ja vietin paljon aikaa ulkona muiden potilaiden kanssa. Olo oli helvetillinen. Iho oli koko ajan tulessa. Aurinko poltti todella kovaa jopa useamman vaatekerroksen läpi. Iho ei punoittanut tai näyttänyt palaneelta, mutta se ei kestänyt yhtään aurinkoa. En halunnut vaihtaa lääkitystä, koska tiesin sen pidentävän hoitoani. Uuden lääkkeen tehoamista olisi seurattu taas pidemmän aikaa. Vaikea arvata pystyinkö jatkamaan lääkkeen käyttöä kotona.

Seroquel ja sittemmin sen halvemmat rinnakkaisvalmisteet ovat olleet lääkitykseni perusta. Lääke on sopinut aika hyvin. Se aiheuttaa kuitenkin verenpaineen laskua. Illalla nukkumaan mennessä asia ei niin haittaa, koska mennään makuulle. Huimausta on ollut välillä muutenkin. Olen makaillut tienposkessa useamman kerran, kun jalat ovat meinanneet mennä alta. Kertaalleen jouduin soittamaan taksin päästäkseni kotiin, kun makailin keskellä kaupunkia. Olen yrittänyt kysyä asiaa lääkäreiltä, mutta en usko, että pidemmällä ajalla verenpaineen jatkuva heittely olisi erityisen terveellistä.

Kertaalleen asetettiin pakkolääkitys myös avohoidossa. Olin sairaalassa pakkohoidossa ja alettiin puhua, että avohoidossa lääkitykseni annettaisiin injektiolla. Joutuisin käymään kahden viikon välein pistättämässä itseäni. Lääkkeestä saattoi tulla vakavia haittavaikutuksia, siksi pistoksen annon jälkeen piti jäädä tarkkailtavaksi pidemmäksi aikaa. Päätöstä perusteltiin kait sillä, etten ole itse kykynevä hoitamaan lääkityksen toteutumista. Jätän lääkkeet syömättä. En ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Osaan huolehtia omista asioistani ja olin yleensä syönyt lääkkeeni. En ollut ainakaan valehdellut asiasta lääkäreille. Injektion hakeminen rajoitti elämääni. Siihen kuluisi aikaa ja se voisi estää, vaikka lomamatkalle lähtemisen. Olin pakkohoidossa ja halusin kotiutua, mahdollisuutta kieltäytyä ei ollut. Kävin hakemassa pistoksen yhden kerran. Aloin huomata, että olen jotenkin normaalia äreämpi. Tietynlainen ärtyisyys voi toki liittyä myös maanisiin piirteisiin. Luin läpi lääkkeen pakkausselosteet. Yksi mahdollisista sivuvaikutuksista oli vihamielisyys. Saatoin alkaa vittuilemaan kaupan jonossa täysin vieraalle ihmiselle ilman mitään syytä. Naapureille en toivottanut mukavaa päivää tai puhunut sään vaihteluista, lauoin solvauksia ja ilkeyksiä. Käytökseni ei ollut minkään mittapuun mukaan normaalia. Pelästyin kovasti. Kävisinkö kohta jonkun kimppuun raivoissani. Lääkkeen käyttö piti lopettaa välittömästi. Tilanne oli hieman hankala, sillä lääkepitoisuutta elimistöstä ei voinut poistaa. Vihamielisyys katosi, kun lääkkeen vaikutus loppui.

Suurin lääkkeiden haittavaikutus on ollut väsymys ja lamaannus. Se on ollut välillä niin pahaa, että lääkkeet ovat vieneet lähes koko toimintakyvyn selviytyä arjesta. Psykoosilääkkeet väsyttää. Ne myös lamaavat aivoja. Tunteet latistuu, mielikuvitus ei toimi. Luovuus on minulle tärkeää. Sairaalassa oloa lukuunottamatta en ole pystynyt juurikaan luoviin asioihin lääkityksellä ollessani. Piirtäminen, kädentaidot, asioiden suunnittelu ja keksiminen kuuluvat elämääni. Jos en pysty näihin toimiin, elämän laatuni heikkenee huomattavasti. Nehän ovat syyni elää. Lääkkeiden väsyttävä vaikutus on ollut välillä todella merkittävää. Olen nukkunut kaksitoista kolmetoista tuntisia yöunia ja silti ollut koko ajan todella väsynyt ja uupunut. Pelkästään arjen pakollisista velvotteista ruuan laitosta, siivoamisesta ja itsensä huolehtimisesta selviäminen on ollut vaikeaa ja se on vaatinut suuria ponnisteluja. Töissäkäynti tai harrastuksiin osallistuminen ovat olleet täysin poissuljettuja. En ole ollut psykoosissa, mutta lääkkeiden takia, en ole pystynyt myöskään elämään. Miksi haluaisin syödä lääkkeitä, joiden takia en pysty elämään? Enkö syö lääkkeitä juuri siksi, että pystyisin elämään normaalisti enkä olisi sairas?

Valitettavasti psykoosilääkkeet eivät ole kohdallani toimineet aina edes siinä tehtävässä, mihin olen niitä syönyt. Psykoosien ehkäisy. Olen sairastunut psykoosiin useamman kerran, vaikka olen syönyt lääkärin määräämät lääkkeet. Niin kuin aiemmin totesin mielenterveys ei ole kiinni pelkistä pillereistä. Psykoosialttiuteni takia stressinsietokykyni on madaltunut. Välillä ongelmia ja stressiä on ollut liika. En ole pystynyt ratkaisemaan ongelmiani, enkä ole saanut niiden hoitamiseen apua. Stressi on ajanut psykoosiin lääkkeistä huolimatta.

Psykoosilääkkeiden pitkäaikaisella käytöllä voi olla vakavia haittavaikutuksia. Pitkäaikaisvaikutukset ovat hankalia, koska niitä ei voi ennakolta arvata. Jos haitat toteutuu, niitä ei voi enään korjata lääkkeiden käyttöä lopettamalla. Neurolepteja säännöllisesti syövien elinikä on huomattavasti normaalia matalampi. Neuroleptit voivat aiheuttaa vakavia sairauksia kuten diabetestä, sydämen vajaatoimintaa, neurolepti oireyhtymää. Olen yrittänyt usein kysyä lääkäreiltä, mitkä ovat lääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset. Kerran olen saanut lyhyen ja tyhjentävän vastauksen, tulee tyhmäksi. Skitsofreniassa voi olla negatiivisia oireita, jotka vaikuttavat älylliseen toimintakykyyn. Osa potilaiden oireista voi olla kuitenkin lääkityksen aiheuttamaa. On tutkittu ja huomattu, että neuroleptit pienentävät aivoja jo lyhyellä aika välillä. En halua tulla tyhmäksi. Ajattelukyky on minulle äärimmäisen tärkeää. En todellakaan halua tuhota aivojani.

Lääkkeet ovat suurta bisnestä. Olen huomannut, miten lääketeollisuus on vaikuttanut saamaani hoitoon. Se on rapauttanut luottamustani lääkäreihin. Hoitoni aloitettiin Seroquelilla, joka oli uusi, hieno, hyvä, lääke. Se oli myös hyvin kallis, koska patentit olivat voimassa. Ajan myötä patentit vanhenivat ja tuli halpoja rinnakkaislääkkeitä. Jossain vaiheessa markkinoille tuli Seroquel Pro Long. Taas uusi lääke, jonka patentit on voimassa. Lääkärit suosittelivat, että lääkkeeni vaihdettaisiin Seroquel Pro Longiin. Se olisi tavallista ketiapiinia parempi, koska lääkepitoisuus veressä olisi tasainen koko ajan. Kokeilin Pro Longia. Se ei ollut parempi minulle. Suurin ongelmani on nukkuminen. Oli ihan hyvä, että otin ketiapiinin illalla ja pitoisuus oli silloin suuri. Se auttaa nukkumaan. Olen huomannut, että aina, kun on tullut joku uusi lääke lääkityksiäni on haluttu vaihtaa ja on haluttu kokeilla ”uutta parempaa lääkettä”, vaikka entiset lääkkeet ovat toimineet ihan hyvin. Viimeisin tuttavuus on Abilify.

Lääkkeiden vaihtelu ei ole kovin hyvä asia. Se voi sekoittaa pään ja heikentää oloa. Lääkkeitä voidaan joutua vaihtamaan monta kertaa, koska niiden toimimista yksilötasolla ei voi tietää. Ja kyseessä on myös raha. Sairauteni takia en joudu itse maksamaan lääkkeitäni. Minulla on erityiskorvattavuus. Mielestäni ei kuitenkaan ole oikein, että yhteiskunta maksaa todella kalliita lääkkeitä, jotka eivät ole entisiä lääkkeitä parempia, kun hoito voitaisiin toteuttaa huomattavasti halvemmilla vanhoilla lääkkeillä. Uusia todella hoidon mullistavia lääkkeitä keksitään harvoin. Uusien lääkkeiden markkinoille tuominen on pelkkää kylmää rahanahnetta bisnestä. Lääkkeitä muunnella hieman, niin että niille saadaan taas voimassa olevat patentit ja niillä voidaan rahastaa törkeitä summia. Uusiin lääkkeisiin liittyy myös ongelma. Oikeastaan niiden toimimisesta ja mahdollisista haitoista ei tiedetä kovin paljon, koska niitä ei ole käytetty vielä laajasti potilaiden hoitoon. Vanhat lääkkeet ovat usein turvallisempia. Lääketeollisuus myös väärentää ja muokkaa tutkimustuloksia itselleen edulliseen muotoon niin että lupaukset uusien lääkkeiden paremmuudesta ovat usein katteettomia.

Psykoosisairaudet ovat verrattain harvinaisia. Neuroleptit ovat hyvin yleisesti käytettyjä lääkkeitä. Niitä käytetään vanhusten käytösongelmiin, nukahtamisongelmiin, ahdistuksen hoitoon, oikeastaan ihan mihin vain. Lääketeollisuus yrittää koko ajan kasvattaa lääkkeiden off-label-käyttöä. Hyvin ymmärrettävää. Lääkkeiden kehittäminen on kallista. Markkinat psykoosilääkkeille ovat pienet. Lääkemäärät, joita käytetään muiden vaivojen kuin psykoosin hoitoon ovat kyllä huomattavasti pienempiä. Lääkärit markkinoivat usein neuroleptit potilaille niin, että ne ovat turvallisia ja eivät aiheuta riippuvuutta kuten jotkut nukahtamiseen ja ahdistukseen käytettävät lääkkeet. Se ei ole mielestäni ihan totta. Neuroleptit eivät ehkä aiheuta perinteisessä mielessä riippuvuutta, mutta elimistö tottuu niihinkin. Omalta kohdalta olen huomannut, että voidaan tarvita suurempia annoksia, jotta lääke vaikuttaisi halutulla tavalla. Lääkkeiden lopettaminen voi olla hankalaa. Niistä voi tulla vieroitusoireita. Olen joskus kärsinyt pari viikkoa jatkuneesta pahoinvoinnista, lopetettuani neuroleptit. Aika usein potilaat eivät tiedä tai ymmärrä syövänsä oikeasti skitsofreniaan ja maanis-deppressiivisyyteen tarkoitettuja lääkkeitä. Omasta näkökulmastani en ymmärrä, miksi kukaan, jolla ei ole psykoosisairautta käyttäisi neuroleptejä.

Lopetin lääkkeiden säännöllisen käytön vuonna 2013. Sen jälkeen olen kotona syönyt lääkkeitä vain tarvittaessa, mikäli on tullut nukkumisongelmia. Olen sairastunut psykoosiin kaksi kertaa lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Se ei ole ollut mukavaa tai toivottavaa. Elämäni kokonaistilanne on kuitenkin parantunut. Olen päässyt takaisin mukaan työelämään ja pystynyt muutenkin parantamaan elämäni laatua, koska toimintakykyni on ollut parempi. Minulle on sanottu, että lääkkeiden lopettaminen johtaa psykoosiin. Yleensä on mennyt aika pitkä aika ilman lääkkeitä ennen kuin psykoosit ovat uusiutuneet. On myös sanottu, että psykoosit itsessään tuhoavat aivoja. En ole huomannut, että psykoosit olisivat vaikuttaneet älyllisiin toimintoihini. On myös sanottu, että psykoosilääkkeitä ei pitäisi edestakaisin aloittaa ja lopettaa. Se kuulemma pahentaa tilannetta ja lisää psykoosiherkkyyttä. Minun pitäisi syödä neuroleptejä koko loppuelämä.

Jos neuroleptit ovat lääkkeitä, joiden käyttöä ei voi lopettaa kerran sen aloitettuaan, pitäisi kyllä todella tarkkaan harkita aloitetaanko potilaalle koskaan tällaista hoitoa. Psykoosiin sairastuessa sairaalassa hoito aloitetaan todella suurilla annoksilla neuroleptejä. Lääkityksestä ei voi kieltäytyä. Ensimmäisellä kerralla olin aivan koomassa. Lähinnä söin ja nukuin, enkä ymmärtänyt ympäristöstä juuri mitään. En ole yhtään vakuuttunut, että tämän kaltainen hoito on välttämätöntä. Suurin ongelmani on nukkuminen. En nuku. Terveetkin ihmiset voivat alkaa hallusinoida, mikäli heitä estetään nukkumasta useisiin päiviin. Nukkumisongelmaa voitaisiin hoitaa myös muilla lääkkeillä. Psykoosi saattaisi mennä ohi itsestään, jos sille annettaisiin aikaa ja nukkuminen saataisiin kuntoon. Keroputaan sairaalassa psykoosipotilaita hoidetaan toisella tavalla. Siellä hoidossa käytetään vähempi lääkkeitä ja hoito sisältää muutakin kuin potilaan säilyttämisen ja lääkitsemisen sairaalassa. Hoitotulokset ovat parempia ja potilaat toipuvat takaisin normaaliin elämään paljon paremmin.

Suhtautumiseni lääkkeisiin ja lääkäreihin on muuttunut sairastelun jatkuessa. Suhtaudun lääkkeisiin nykyisin aika negatiivisesti. En kuitenkaan tiedä oikeaa vastausta. Pitäisikö syödä lääkkeitä vai olla syömättä? Mikä on paras ratkaisu? Mikä aiheuttaa vähiten haittaa?

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 8.

Kirjoitettu 25.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 8. Mielenterveyskuntoutuja -ura

Todelliset ongelmat alkoi vuonna 2010. Olin sairastunut psykoosiin vuosina 2006 ja 2009. Siihen asti olin kuitenkin ollut ihminen, jolla on mielisairaus. Vuoden 2010 aikana minusta tuli mielenterveyskuntoutuja. Sairauteni alkoi vaikuttaa koko elämään ja sairastamisesta oli tullut ura.

Sairauteni aijoi minut köyhyyteen. Olen opiskellut paljon, kärsinyt työttömyydestä ja sairastunut aika nuorena, eläkettä on kertynyt vähän. En ole kyllä koskaan ollut suurituloinen ja välillä olen saanut hetken toimeentulotukea. En ole kuitenkaan koskaan aiemmin tuntenut itseäni köyhäksi. Köyhyys on helvettiä. Köyhyys ei ole vain rahanpuutetta, se on toivottomuutta. Voi tietysti sanoa, ettei Suomessa voi olla oikeasti köyhä, koska meillä on sosiaaliturva. Saamani kuntoutustuki oli myös sen verran suuri, etten ollut oikeutettu edes toimeentulotukeen. Eli rahaa tuli, miten voi olla köyhä?

Taloudellinen tilanteeni meni hyvin vaikeaksi kahdesta syystä. Minulla oli velkaa ja omistan kaksi koiraa. Seitsemän vuotta olin veloissani. Velat ovat johtuneet sairaudestani ja sairaalastaolosta. En ole ottanut yhtään velkaa tai ostanut rahalla mitää. On tullut ylimääräisiä kuluja. Laskuja on jäänyt osamaksuun, koska en ole pystynyt maksamaan niitä kerralla. Aina, kun velat olivat melkein kuitattu, sairastuin uudelleen ja tuli uusia laskuja. Neljän kuukauden sairaalatrippi maksaa melkein pari tonnia. Pienistä tuloista sitä maksaa aika kauan. Koiran ylläpito ei ole halpaa. On arvioitu, että yhden koiran ylläpito maksaa vuodessa noin tuhat euroa. Pitää paikkansa ja koiria oli kaksi. Koirista luopuminen ei ole ollut vaihtoehto. Koirat ovat perheenjäseniäni. Ne ovat olleet myös erittäin tärkeä tekijä mielenterveydelleni. Välillä ne ovat olleet ainut syy, miksi olen edes elossa. Aina ei ole ollut rahaa ostaa itselleen ruokaa. Koirien hyvinvoinnista olen kuitenkin yrittänyt huolehtia parhaalla mahdollisella tavalla. Koko ajan on pitänyt säästää, jotta koirat saa eläinlääkäriin. Eläinlääkärikäynnit ovat kalliita. Eläinlääkärit eivät myöntäneet luottoa, eikä käyntejä voinut maksaa laskulla.

Tulojen pieneminen tai rahavaikeudet vaikuttavat arkeen. Ne vaikuttavat siihen, mitä valintoja voi tehdä ja miten elää. Pitempään jatkuessaan köyhyys vaikuttaa merkittävästi elintasoon ja ihmisestä tulee koko ajan köyhempi. Tavarat ja vaatteet alkavat hajota. Uusia ei pysty hankkimaan. Kaikki säästöt ja myytäväksi kelpaava omaisuus on jo käytetty ja mitään turvaa yllättäviin tilanteisiin ei ole. Köyhänä ei pysty tekemään hyviä taloudellisia ratkaisuja, jos mitään puskurirahastoja ei ole. Jos kesällä näkee hyvän talvikenkätarjouksen, kenkien ostaminen voi olla mahdotonta, koska se tarkoittaa jostain muusta välttämättömästä esimerkiksi ruuasta luopumista. Jos talvella kengät hajoaa niin pahasti, ettei niitä voi käyttää jotkut kengät on pakko ostaa. Ei voi etsiä kuukausia löytääkseen halvimmat kengät. Kuulin joskus hyviä neuvoja. Osta ruokaa varastoon, ettei se lopu. Miten voi ostaa ruokaa varastoon, kun ei ole rahaa millä ostaa varastoja?

Tavaroita voi hankkia käytettynä, ostaa kirpputorilta tai kierrätyskeskuksesta. Etenkin kierrätyskeskuksesta voi löytää hyviä vaatteita parilla eurolla. Mutta kun siihenkään ei ole varaa. Budjettini ei ollut satasia tai kymppejä, laskin euroja ja senttejä. Mietin ostanko litran maitoa vai olisinko muutaman päivän ilman maitoa ja ostaisin sen myöhemmin. Aika usein rahat loppuivat kokonaan kesken. Kuukautta oli jäljellä viikko tai kaksi ja käytettävissäni ei ollut yhtään euroa. On todella ahdistavaa, jos ei ole yhtään rahaa. Pyykinpesuaine loppuu, no sitten ei pestä pyykkiä. Keittiöstä palaa lamppu, no sitten tiskataan pimeässä. Vessapaperi loppuu, pitää pärjätä ilman. Päiväni ei mene pilalle, jos maito on loppu ja joudun juomaan kahvin mustana. On kuitenkin todella ahdistavaa, kun kaikki pienet arkipäivän asiat on jotenkin epämukavia ja kaikki aiheuttaa harmia. Vessapaperi on loppu ja tarjottavana on pelkkää vettä, miten kehtaa pyytää jonkun kahville? Ei siis kutsuta vieraita. Täysin rahattomana elämästä on vaikea nauttia. Kunhan vain selviäisi päivän ja aika kuluisi mahdollisimman nopeasti, että tulisi uusi kuukausi. Uusi kuukausi on vain hetken helpotus. Tilanne ei muutu. Kun laskut on maksettu ja välttämättömimmät ostettu, tili on melkein tyhjä.

Ruokakaupassa käyminen oli ahdistavaa. Hyllyt notkuu erilaisia ruokia ja herkkuja. Jokaisessa on hintalappu, tämä ei ole sinulle. Ei en osta jugurttia, se on kallista eikä välttämätöntä. Ei ei omenoita, kalliita, eikä välttämättömiä. Ei ei juusto, se vasta kallista onkin ja täysin välttämätöntä. Ostan kaksi kiloa perunoita ja litran maitoa. Aiemmin olin syönyt paljon hedelmiä. Se oli normaalia. En muistanut edes miltä omena maistuu. En ollut syönyt omenoita pitkään aikaan. Jatkuva seuralaiseni oli myös ihan oikea nälkä. Ruoka ei loppunut koskaan kokonaan, mutta välillä ateria oli pelkkää kaurapuuroa useampi päivä putkeen. Söin tosi yksipuolisesti ja painoni alkoi tippua. Köyhien rahat ei kuulemma riitä terveelliseen ravintoon ja siksi heistä tulee lihavia. En kyllä huomannut tälläistä. Ruokabudjettini kuukaudessa oli kuusikymmentä euroa. Kahdella eurolla päivässä ruokakassin sisältö on aika rajattu.

Joku voisi sanoa, että oma syy. Kävin kerran leipäjonossa. Jono oli pitkä ja seisoin siellä toista tuntia. Sain leipää ja kassillisen jotain muita elintarvikkeita. Kassin hinta oli liian kallis. Päätin, että tähän en ryhdy. Olen mieluummin nälissäni kuin myyn ylpeyteni ja omanarvon tunteeni.

Olisiko pitänyt olla kiitollinen siitä, että joudun seisomaan pari tuntia pakkasessa muutaman leipäpalan takia, koska olen syrjäytetty ja yhteiskunta ei anna minulle apua ja mahdollisuuksia hankkia omaa leipääni. Pitääkä minun olla kiitollinen toisten tähteistä, jotka syntyvät ainoastaan siitä syystä, että toiset elävät järjetöntä yltäkylläistä elämää, jossa pitää olla saatavilla koko ajan ihan kaikkea, mitä haluaa. Joskus mietin varastamista. Päätin, että siihen en myöskään ryhdy. Olen ihminen, joka ei varasta. Se on moraalini. En myy arvojani tai sitä kuka olen ihmisenä. Mitään muuta en omista.

Yleensä ajatellaan, että köyhän ei pidä laittaa rahojaan turhuuteen, vaikka ravintolassa syömiseen. Köyhä ihminen ei voi tehdä yhtään mitään. Olin ihan kotini vanki ja yhteiskunnasta syrjäytynyt. Minä en voinut harrastaa mitään, koska se maksaa. En voinut käydä kahvilassa, elokuvissa tai uimahallissa, koska se maksaa. Asun isossa kaupungissa ja kaupungissa järjestetään paljon myös ilmaistapahtumia. Mutta ei ollut rahaa. En voinut liikkua julkisilla kulkuvälineillä, koska ei ollut rahaa ostaa matkalippua. Vähäisien sosiaalisten suhteiden ylläpito oli myös vaikeaa, koska en voinut matkustaa mihinkään tavatakseni ihmisiä. Kirjastossa voi käydä ilmaiseksi, ulkoilu ei maksa mitään. Mutta oikeasti yhteiskuntaamme on todella vaikea kuulua, jos käytettävissä ei ole yhtään euroa. Joskus kävin uimassa, että pääsin ihmisten ilmoille. Sinä päivänä ei ostettu ruokaa. En tiedä miten syrjäytynyt määritellään, mutta olin aika pahasti syrjäytynyt. Välillä en puhunut kenellekään moneen päivään, yhtään mitään. Totaaliyksinäisyys on aika kamalaa, jos se ei ole oma valinta. Elämällä ei tunnu olevan merkitystä, kun sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Omat ajatukset ja ongelmat paisuvat kummallisiin mittasuhteisiin, kun ei voi keskustella kenenkään kanssa. Yritin kyllä tutustua uusiin ihmisiin. Se on vaikeaa, jos ei voi käydä missään, missä muut liikkuu ja joissa ihmissuhteita voi syntyä luonnostaan. Netissä voi tutustua myös ihmisiin. Pelkkä netissä sosialisointi ei korvaa oikeita ihmiskontakteja. Tai ei ole ainakaan itselleni riittävää. Joskus viikon kohokohta oli hampaiden paikkaus. Hetken aikaa tunsin itseni normaaliksi ja tunsin kuuluvani mukaan. Juttelin hammashoitajien kanssa ihan tavallisesti. Poraaminen oli kohtaamisen harmillinen haitta. Ikävä asia yksinäisyydessä on, että siihen liittyy häpeä. Ihmisessä pitää olla jotain vikaa, miksi hän on jäänyt yksin. Rahattomuuteni ei oikeastaan tarkoittanut sitä, etten voinut tehdä mitään kivaa tai nauttia ylellisyydestä vaan etten voinut olla sosiaalisessa kanssa käymisessä muiden kanssa.

Köyhyys opetti sen ilkeän tosiasian, että identiteettini on riippuvainen myös rahasta ja tavaroista. Jossain vaiheessa katsoin vihansekaisella tunteella kaupan appelsiinituoremehuja. Pidän appelsiinituoremehusta ja juon sitä toisinaan. Olen tuoremehunjuoja. Minulla ei ollut varaa ostaa tuoremehua. En kaivannut niinkään tuoremehua vaan olin vihainen, koska en voinut toteuttaa itseäni. Rahattomuus vaikuttaa myös mehua isompiin asioihin. Olen polkupyöräilijä. Identiteettiini kuuluu, että olen polkupyöräilijä. Pidän pyöräilystä ja pyörä on kulkuvälineeni. Polkupyöräni varastettiin. Käytössäni oli toinen pyörä, mutta se oli aika romu. Pitkien matkojen ajaminen oli tuskallista ja pyöräily jäi. Vasta monen vuoden päästä pystyin ostamaan uuden pyörän. Pystyin kiitämään taas katuja ja olemaan polkupyöräilijä, mutta siihen tarvittiin nippu seteleitä. Jos en pysty ostamaan mitään, enkä tekemään mitään mitä haluisin, en oikeastaan ole edes oma itseni.

Elämäni oli synkkää, ahdistavaa ja jatkuvaa taistelua päivästä selviämisestä. Söin lääkkeitä ja olin tavallista väsyneempi. Jo arjen velvollisuuksista selviäminen oli vaikeaa. Voimavarat eivät meinanneet riittää. Olin aika yksin, enkä saanut apua. Talousongelmien lisäksi oli paljon muita ongelmia. Tilanne oli epätoivoinen. Olin sairas, enkä pystynyt menemään töihin, jotta talouteni olisi parantunut. Voimavaroja, joita olisi tarvittu asioiden muuttamiseen ei ollut. Sairauteni oli parantumaton, oli mahdollista, että elämäni tulisi olemaan samanlaista loppuun asti. Lopulta köyhyys vei mielenterveydenkin. Tai sen mitä siitä oli jäljellä. Olin lopen uupunut. Selviydyin päivistä viimeisillä voimilla. Tein ruokaa, siivosin, ulkoilutin koiria. Hoidin velvollisuuteni. Joskus ajattelin, että joku päivä kaadun. Voimat yksinkertaisesti loppuu ja tuuperrun lähikaupan jonossa. Tuli itsemurha-ajatuksia. En halunnut kuolla, halusin elää. Olin vain niin väsynyt, etten jaksanut elää. Elämisestäni oli tullut sietämätöntä. En nähnyt ulospääsyä tilanteesta. Päivät jatkuivat samanlaisina. Olin epätoivoinen.

Lopulta menin terveyskeskuslääkärille ja sanoin, että tilanteeni on mahdoton. En jaksa. Lääkäri kirjoitti lähetteen sairaalaan. Olin niin väsynyt, etten jaksanut kävellä sairaalaan ja menin kotiin nukkumaan. Illalla soitin äidilleni. Konttasin avaaman hänelle oven ja hän vei minut taksilla sairaalaan lepäämään. Sairaalassa oleminen oli outoa. Yht´äkkiä sain viisi ateriaa päivässä ja katsottiin, että minulla on jonkinlainen oikeus ja tarve saada hyvää ja monipuolista ruokaa pelkän lantun ja perunan sijasta. Uupumus tai loppuunpalaminen ei ole psykiatrinen sairaus. Olin hetken sairaalassa lepäämässä. Kotiin tultaessa samat ongelmat ja uudet sairaalalaskut olivat edessä. Lopulta stressi ajoi uuteen psykoosiin.

Mielisairauksiin liittyy stigma. Mielisairaudet ovat jotenkin hävettäviä ja ne leimaavat ihmistä. Olen hävennyt itseäni paljon. Olen hävennyt itseäni, sairauttani ja sitä mitä se on aiheuttanut. Häpeä on vaikuttanut siihen mitä teen ja miten uskallan olla. Olen tuntenut itseni alempiarvoisemmaksi. Häpeää eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet muut ihmiset. Stigmatisoitumiseni on aiheuttanut saamani psykiatrinen hoito. He tekivät minusta mielenterveyskuntoutujan.

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa joku avohoidon lääkäri sanoi, että näistä asioista ei sitten kannata puhua. Olen puhunut sairaudestani aina aika avoimesti. Jos olen solminut uusia ihmissuhteita, olen kertonut sairaudestani varhaisessa vaiheessa. Jos joku ei halua olla tekemisissä kanssani, ymmärrän asian. Ei näin suurta salaisuutta voi pitää, jos tarkoitus on luoda luottamukseen perustuva ihmissuhde. En ole kokenut, että minua kohdellaan huonosti tai jotenkin toisin sairauteni takia. Asiaan vaikuttaa tietysti, että jos en ole ihan sekaisin, sairauttani ei oikeastaan voi huomata ja vaikutan normaalilta. Olen päässyt opiskelemaan ja töihin sairaudesta huolimatta. Somaattisella puolella olen saanut aina asiallista hoitoa ja psyykkisiä ongelmiani ei ole otettu mitenkään esille, jos kyse on ollut fyysisestä vaivasta. Ihmiset ovat oikeasti aika suvaitsevaisia tai osaavat ainakin käyttäytyä. Olen heilunut pitkin kyliä varsin sekavana ja käyttäytynyt omituisesti. Ainoastaan kerran kadulla on huudeltu perääni, että olen hullu. Naapuritkin tervehtivät ja juttelevat normaalisti, vaikka ovat useamman kerran nähneet sekoamiseni ja poistumiseni poliisin tai ambulanssin viemänä. Olen sekoillut netissä ja selvittänyt tuntemilleni ihmisille ihan omituisia juttuja. Siitä huolimatta kanssani ollaan oltu vielä tekemisissä. Jotkin ihmissuhteet ovat katkenneet ja ymmärrän sen hyvin. Arvostan todella paljon sitä, että sekoiluista huolimatta, en ole kokenut, että muut kohtelisivat minua jonain kylähulluna.

En ole yleensä välittänyt kovin paljon siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pyörin kuitenkin niin kauan psykiatrisessa hoidossa, että hukuin sinne. En tarkoita vain sairaalaa vaan myös avohoitoa. Aloin uskoa sitä, mitä minusta sanottiin. En tiennyt enään kuka olen. Aloin epäillä omia ajatuksiani ja kykyjäni. Menetin oman identiteettini. Olin ihan hemmetin sekaisin. Olin mielenterveyskuntoutuja.

Jouduin ensimmäisen kerran Kellokoskelle ”kuntoutukseen” vuonna 2009. Kotona odotti viittä vaille julkaisua valmis kirja, jota olin tehnyt viimeisen vuoden. Kun tulin osastolle, hoitajat sanoivat, että toinen potilas voi lähteä esittelemään minulle toimintakeskusta. Pidin kuulemma kädentaidoista, mikä oli kyllä totta. Tulimme keskukseen ja ensin toinen potilas esitteli minulle Kellokosken prinsessan eli Anna Lappalaisen, jonka muotokuva oli keskuksen seinällä. Menimme käsityöluokkaan. Katselin ympärilleni. Pöydän ääressä oli potilaita tekemässä mitä mitäkin. Joku kutoi sukkaa, toinen pujottelia helmiä kaulanauhaan. Poistuin nopeasti ja mitään sanomatta paikalta. Ei jumalauta! Olen opiskellut vaatetusalaa neljä ja puoli vuotta. Minulla on kirja, joka pitää saada valmiiksi. Minä en ala pujottelemaan helmiä ja leikkimään teille prinsessaa. Hoito nujersi minut. Lopulta todellakin leikin prinsessaa.

Olen pitänyt itseäni ihan fiksuna ja ihmisenä, joka pystyy tekemään erilaisia asioita. Hoitohenkilökunnalla on kummallinen näkemys, että mielisairaat olisivat jotenkin vajaamielisiä. Skitsofrenia voi aiheuttaa psykoosien lisäksi negatiivisia oireita, jolloin arkiasioista selviäminen voi olla vaikeaa. Mielisairaus ei välttämättä vaikuta mitenkään älyyn. Itseasiassa monet kohtaamani potilaat ovat olleet mielestäni jopa normaalia älykkäämpiä. Ainakin heidän yleissivistyksensä ja älylliset lahjansa ovat paljon parempia kuin heitä komentelevilla puupäisillä hoitajilla. Tarjottu kuntoutus on usein kuin suunniteltu vajaamielisille tai pikkulapsille.

Jos ihminen on kovin huonossa psyykkisessä kunnossa, ei voi vaatia kovin paljon ja kuntoutuskaan ei voi olla kovin vaativaa. Mutta potilaiden psyykkiset tilat muuttuu. Sairaalassa ja muualla on ollut kuntoutuksena usein askartelua. Askartelu ja kädentaidot voi olla ihan hyvää terapiaa jossain vaiheessa. Mutta pidemmälle ajateltuna kuinka moni aikuinen ihminen askartelee, onko askartelu joku taito, jota aikuinen ihminen tarvitsee ollakseen yhteiskuntakelpoinen. Pidän itse käsillä tekemisestä. Sairaalan askarteluhetket ovat usein olleet aika turhauttavia. Liimataan valmiita tarroja valokuvakehykseen. Ei oikein pääse toteuttamaan itseään tai harjoittamaan edes kädentaitoja. Onnistumisentunteita on vaikea saada, jos ei pysty yhtään haastamaan itseään ja olemaan luova.

Kerran avohoidossa ehdotettiin kuntoutukseen osallistumista. Olin innostunut. Mukavaa, että pääsisin kuntoutukseen, ehkä tilani paranisi. Kuntoutus olisi käsittänyt sitä, että opin tekemään itse ruokaa. Ei minulla ollut ongelmia ruuan tekemisessä, enkä ollut mitään tälläistä maininnut. Olisi pitänyt mennä opiskelemaan perunan keittämistä. Kävin muutaman kerran avohoidon järjestämässä päivätoiminnassa. Olin päässyt sairaalasta, olin sairaslomalla, kaipasin toimintaa ja sosiaalisia kontakteja. Päivätoiminta kuulosti sopivalta. Petanquen pelaaminen seurassa voi olla mukavaa. Koin kuitenkin halveeraavaksi, että minua kehuttiin, että osaan ylipäänsä heittää palloa. Pallonheiton tarkkuudessa en ole koskaan ollut hyvä, mutta kait nyt osaan viskoa sen johonkin suuntaan. Päivätoiminta jäi kesken. En halunnut tulla kohdelluksi kuin kolmevuotias.

Hoitohenkilökunnan asenne ei kannusta yrittämään ja sitä kautta kuntoutumaan. Olen ollut itse aktiivinen ja yrittänyt löytää mielekästä tekemistä ja harrasteita. Yrittänyt kuntoutua. Yleensä olen saanut ihmetteleviä katseita, kertoessani pyrkimyksistäni tai tekemisistäni. Harrastatko sinä teatteria? Siis oletko Sinä esiintymässä ihan oikealle yleisölle? Kyllä minä. Minulla on mielisairaus, mutta ennen sairastumista, minulla on ollut paljon erilaisia kykyjä, kiinnostuksen kohteita ja taitoja. Ne taidot eivät oikeastaan ole hävinneet mihinkään. Miksi niitä ei voisi käyttää? Miksi en enään voisi pystyä entisiin suorituksiin? Koska olen hullu?

Avohoidosta on ohjattu lähinnä erilaisiin mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin toimintoihin tai harrasteisiin. En ole ollut aina kovin innokas. Olen kyllä osallistunut muutaman mielenterveysyhdistyksen toimintaan ja se on ollut antoisaa ja hyväksi. Kaikilla, joilla on pitkäaikainen sairaus tai vamma, sairaudesta tai vammasta tulee osa identiteettiä, jollain tavalla, koska asia vaikuttaa elämään. Sairaudesta voi tulla myös määräävä osa identiteettiä. Koko elämä muodostuu sairauden ympärille. En pidä sitä kovin hyvänä. Ihmisessä on muitakin ominaisuuksia. Ja haluan tulla terveeksi. En halua olla mielisairas.

Pitkällinen sairastaminen aiheutti sen, että siteeni aikaisempaan elämääni ”terveiden” ihmisten maailmaan katkeili koko ajan enempi. Vietin pitkiä aikoja laitoksessa, osa vanhoista ihmissuhteista katkesi, vanhoihin harrastuksiin ei ollut rahaa tai ne loppuivat muista syistä, työpaikkaa ei ollut. Rahattomuuden takia en voinut istua edes bussissa tai kahvilassa. Joskus ehdotettiin klubitalolla käymistä. Klubitalo on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu paikka. Siellä tehdään erilaisia töitä, aterioidaan, ollaan yhdessä. Paikka on varmasti ihan hyvä, enkä tiedä klubitalojen toiminnasta kovin paljon, koska en mennyt sinne. Kävin tutustumassa. Kaipasin kovasti sitä, että pääsisin osaksi jotain yhteisöä ja olisi jotain järkevää tekemistä. Klubitalo tarjoaa molempia.

Mutta en halunnut olla osa mielenterveyskuntoutujien yhteisöä. Oikeastaan minulla ei ole muiden mielenterveyskuntoutujien kanssa mitään muuta yhteistä kuin sairautemme. Olin ollut pitkiä aikoja sairaalassa. En halua elää synkässä maailmassa, missä itsensä viiltely ja itsemurhayritykset on normaalia. En jaksa enään. En ole tietysti itsekään terve ja minulla on omat ongelmani. Mutta en oikeastaan jaksa puhua omistakaan ongelmistani koko ajan. Eikä se tee hyvää. Vertaistuella on paikkansa, mutta liika on liikaa. Miksi pitäisi olla vain mielenterveyskuntoutujien kanssa? Olenko jotenkin epäkelpo, etten voi osallistua ihan tavallisten ihmisten toimintaan? Klubitalossa tehdään töitä. Jos pystyn leikkimään töiden teko, miksen kelpaisi oikeisiin töihin, josta saa myös palkkaa? Haluan tulla terveeksi. Haluan olla terveiden ihmisten kanssa. Samaistua heihin ja tuoda esiin ne asiat, jotka minussa on terveitä.

Tarpeeksi kauan kuunneltuani aloin itsekin epäillä omia kykyjäni ja taitojani. Aloin pitää itseäni jonain huonompana materiaalina, joka ei ole kykenevä samaan kuin muut. Olin mielenterveyskuntoutuja. Tämä oli ihan älytöntä. Minulla ei oikeastaan ole erityisiä mielenterveysongelmia silloin, kun sairauteni ei oireile akuutissa psykoosissa. Ajattelin myös, etten ole kykenevä tekemään asioita, syystä, että olen mielenterveyskuntoutuja, en sen takia, että henkilökohtaiset ominaisuuteni rajoittaisivat sitä mihin pystyn. Katselin aiemmin tekemiäni saavutuksia. Erilaisia projekteja, opiskeluja, töissäkäyntejä. Tuntui täysin käsittämättömältä, että olin tehnyt ne. En millään pystyisi enään samaan. Ihan kuin joku toinen ihminen olisi tehnyt asiat. En voi mennä enään ikinä töihin. En miettinyt sitä, miksi en selviytyisi jostain työtehtävästä. Mietin sitä, että olin mielenterveyskuntoutuja. Olen jotenkin epänormaali. En pysty toimimaan normaalien ihmisten kanssa. En pysty samoihin suorituksiin, koska olen mielenterveyskuntoutuja. Itsetunto-ongelmat kasvoivat lopulta sairaanloisiksi. Lopulta epäilin kaikkia kykyjäni. Miesystäväni oli käymässä luonani ensimmäisiä kertoja. Valmistin meille päivällistä. Perunoiden kuoriminen oli hankalaa. Olin niin epävarma itsestäni, että epäilin, etten osaa kuoria perunoita oikealla tavalla. Psykooseihini liittyy mania. Psykooseissa oli myös hyvää. Sain itsetuntoni takaisin ja uskalsin esimerkiksi piirtää ja maalata. Valitettavasti se myös nujerrettiin ja kotiin päästyäni uskoin taas todellisuuteen, että olen täysin epäkelpo ihminen.

Minusta on kirjoitettu potilasasiakirjoihin, mitä kummallisimpia asioita. Aluksi jutut ovat jopa huvittaneet, koska tiedän asioiden oikean laidan. Tiedän hoitohenkilökunnan tehneen virheellisen tulkinnan tai tiedän oman näkemykseni asiasta. Lopulta aloin uskoa hoitavaa koneistoa.

En aluksi välittänyt kovin paljon saamistani diagnooseista. Ne ovatkin vaihdelleet koko ajan. Tiedän, että minulla on psykoosisairaus ja tiedän, miten se oireilee. Diagnoosit ovat ihan hyviä, jotta tiedetään, mikä vaivaa ja miten vaivaa voi hoitaa. Huonoja ja ne ovat, jos ne alkavat rajoittaa tai ohjailla ihmisen käyttäytymistä. Diagnoosi ei myöskään tarkoita, että henkilöllä olisi kaikkia oireita, mitä diagnoosiin kuuluu.

Kellokoskella tehtiin kaikki mahdolliset psykologiset tutkimukset ja sain lisädiagnoosin. Epävakaa persoonallisuushäiriö, impulsiivinen häiriötyyppi. En saanut tarkkoja tietoja tehdyistä tutkimuksista ja tuloksista. En tiedä, mihin diagnoosi perustui. Asia ei aluksi häirinnyt minua. En välittänyt siitä. Myöhemmin aloin välittämään. Minulla ei ole epävakaatapersoonallisuushäiriötä. Tai minulla ei ainakaan ole mitään oireita, joihin epävakaapersoonallisuushäiriödiagnoosi perustuu. Häiriön pitäisi haitata arkielämääni tuntuvasti, koko ajan. Yritin usein kysyä lääkäreiltä, miten häiriö minussa ilmenee ja voinko saada siihen hoitoa. Persoonallisuushäiriöitä hoidetaan usein terapialla. En saanut mitään vastauksia, mutta diagnoosi pysyi. Persoonallisuushäiriö kuulosti todella pahalta. Persoonani on sairas. Minulla ei ole vain ulkopuolista sairautta vaan koko minä itse on sairas. Kaikki mitä teen tai ajattelen on jotenkin sairasta. Menin ihan sekaisin. Aloin tarkkailla itseäni ja en tiennyt enään, miten tulisi reagoida ja käyttäytyä eri tilanteissa. Mikä on tervettä? Kaikki käyttäytymiseni oli luokiteltu jotenkin sairaaksi. Käyttäytyminen, jota aiemmin oli pidetty normaalina. Onneksi edes veljeni sanoi, ettei mitään persoonallisuushäiriötä ole. Persoonallisuushäiriödiagnoosi on vihdoin ,toivottavasti lopullisesti, poistettu, koska muut lääkärit eivät ole nähneet viitteitä häiriöstä.

Diagnoosit vaihtelivat. Jossain vaiheessa maanis-depressiivisyys vaihtui skitsoaffektiiviseen häiriöön. Skitsoaffektiivinen häiriö tarkoittaa lähinnä skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden sekoitusta. Olin yksin kotona. Olin juuri päässyt pois sairaalasta. Aloin pelätä todella paljon, että alan kuulla ääniä tai nähdä näköharhoja. Tälläisiä oireita ei ole ollut, mutta lääkäri oli kirjoittanut paperiin, että sairastan skitsofreniaa. Pelkäsin, että sairauteni pahenee.

Kerran pakkohoidossa ollessani sairaalassa alettiin puhua vaarallisuusarvion tekemisestä. Puhuttiin jopa rikosrekisteristä. En voinut uskoa asiaa. En ollut tehnyt mitään, mikä viittaisi vaarallisuuteen. En ole väkivaltainen. Oli tietysti palava tarve todistaa, etten ole vaarallinen. Soitin itse poliisille ja pyysin rikosrekisteriäni. Onneksi tässä kohtaa poliisi oli kansalaisen oikeuksien puolella. Poliisista sanottiin, että saan tietysti itseäni koskevat tiedot, mutta he eivät todellakaan lähetä tietoja kyseiseen tarkoitukseen. Sairaala saa ihan itse pyytää tietoja, mikäli niitä haluaa. En todellakaan tiedä, miksi vaarallisuusarvio tehtiin ja oliko sen tekeminen edes laillista. En ole ollut mielentilatutkimuksissa. En ole ollut epäiltynä, syytettynä tai tuomittuna rikoksesta. En ole tehnyt mitään muutakaan, mikä viittaisi väkivaltaisuuteen tai vaarallisuuteen. Sairaalassa tiedettiin, että olen lähihoitaja. Oliko arviontekemisen tarkoitus estää toimiminen ammatissani ja aiheuttaa haittaa? Ehkä ei pitäisi kertoa julkisesti, että on luokiteltu vaaralliseksi, mutta miksi pitäisi salata, että lääkäri on tehnyt täysin perättömän ja asiattoman lausunnon. Koko arvio on ihan potaskaa. Arviossa todetaan, että mitään todisteita vaarallisuudesta ei ole, enkä ole koskaan käyttäytynyt sairaalassa väkivaltaisesti. Tästä huolimatta olen mahdollisesti vaarallinen, mikäli jätän lääkkeet syömättä ja eristäydyn kotiini. En ole koskaan eristäytynyt kotiini. Poistun kotoa vähintään kolme kertaa päivässä ulkoiluttamaan koiria. Lääkkeeni olen yleensä syönyt. Lääkkeet olen jättänyt joskus syömättä, mutta olen kertonut asiasta hoitavalle lääkärille. Vaikka arvio on ihan perätön, jossain vaiheessa aloin epäillä itseäni. Mielisairauteen liittyy syyntakeettomuus. Mielisairaita pidetään aggressiivisinä hulluina. Olenko sittenkin vaarallinen? Olenko täysin mielipuoli? Enkö pystykään kontroloimaan käytöstäni yhtään? Voisinko hyökätä jonkun kimppuun? Kamala ajatus. Kuuluisinkin loppu elämäkseni suljettujen ovien taakse, jos en itse pystyisi päättämään, käynkö jonkun kimppuun. Oma käsitykseni sairaudentuntoisuudestani ja siitä, että psykoosista huolimatta pystyn kontroloimaan käytöstäni ja tekoni ovat tietoisia valintoja, vaikkakin joskus omituisia, romuttui. Alkoi tuntua, etten oikeasti saisi olla edes vapaalla jalalla ja etten kuulu tavalliseen maailmaan. Minähän olin vaarallinen. En halua vahingoittaa ketään.

Aggressiivisuus, viha, väkivaltaisuus ovat ihan normaaleja ominaisuuksia ihmisessä. Niitä tarvitaan myös itsensä puolustamiseen. Koin, että en ole oikeutettu enään mihinkään aggressiivisuuteen viittaavaan käytökseen. Sehän oli merkki sairaudestani ja todiste mielipuolisuudestani. En voi huutaa toiselle, jos olen vihainen. Se oli älytöntä, sillä riidan toinen osapuoli saattoi karjua pää punaisena. Mutta hän oli terve. Terveet ihmiset voivat välillä raivota tai menettää malttinsa, sitä ei pidetä epänormaalina. Minä olin mielisairas. Mielisairaat ei raivoa. Se on sairautta.

Pakkohoito on käytöskoulu. Kävin tämän koulun läpi useasti ja lopulta se alkoi vaikuttaa myös sairaalan ulkopuolella. Hoito loppuu, kun on terve. Tai, kun hoitohenkilökunta määrittää potilaan terveeksi. Yritin näyttää mahdollisimman terveeltä. Tai oikeammin vastata mahdollisimman paljon sitä, minkä oletin olevan sairaalan näkemys terveestä. Sairaalakäyttäytymisessäni ei ole mitään tervettä tai normaalia. En käyttäydy niin missään muualla. Sairaalassa on jatkuvan tarkkailun alla. Potilaasta yritetään löytää merkkejä, jotka todistavat sairauden. Tunteita ei saa ilmaista. Pitää olla tasapainoinen. Nauru voi olla maniaa, itku masennusta, omien mielipiteiden esiin tuominen hoitokielteisyyttä, vihastuminen aggressiivisuutta, vitsailu harhaisuutta. Liikaa ei saa hosua ja liikkua, se on maniaa, mutta paikallaankaan ei saa olla, se on apatiaa. Pitää olla kiinnostunut omista asioistaan ja kyetä itsenäisesti pitää huolta itsestään. Käydä suihkussa, pestä vaatteet, pedata sänky. Mutta liian omaehtoinen ei saa olla. Pitää noudattaa osaston sääntöjä ja antautua hoidettavaksi. Pitää ymmärtää, ettei itse pysty tekemään päätöksiä vaan hoitajat ja lääkärit päättävät asioistasi etusi mukaan. Käytöskouluun kuuluu, että väärä käytös voi aiheuttaa rangaistuksia. Liikkumisoikeuksien menetyksiä, eristämistä, pakkolääkitystä, hoidon pitkittymistä. .

Jatkuvat käytöskoulut alkoivat saada pääni menemään sekaisin. Sairaalan jälkeen palasin tavalliseen maailmaan ja sain käyttäytyä vapaasti. Monen kuukauden tunteiden panttaamisen jälkeen, tunteita oli kuitenkin vaikea tuntea ja ilmaista. En pystynyt itkemään, vaikka itketti. En nauranut, vaikka halusin. Sairaalassa ja tavallisessa maailmassa on ihan eri säännöt. Käytös joka sairaalassa luokitellaan epänormaaliksi, on tavallisessa elämässä ihan normaalia. En enään tiennyt, mikä on normaalia käyttäytymistä. Aloin tarkkailemaan terveitä ihmisiä. Halusin tietää, miten normaalit terveet ihmiset käyttäytyy. Miten minun pitää käyttäytyä, ollakseni normaali. Mikä on sallittua. Menin vielä enempi sekaisin. Normaalit ihmiset eivät olleet tasapainoisia ja kurinalaisia. He nauroivat, itkivät, suuttuivat pikku asioista. He myöhästelivät, olivat kohtuuttomia, ilmaisivat mielipiteitään, osoittivat empatiaa ja rakkautta. He tekivät ihan mitä vaan. Ja he pitivät käytöstään normaalina ja oikeutettuna. Olin tosi sekaisin. Välillä mietin mielessäni, että mikäköhän diagnoosi tuollakin on? Hänen käytöksensähän oli sairasta ja rangaistavaa.

Aloin menemään myös ihan sekaisin, mitkä ovat oikeuteni ja miten minua saa kohdella. Sairaalassa oli eristetty, sidottu, kuristettu. Mikä tahansa kohtelu oli ollut oikeutettua, eikä ollut oikeutta kieltäytyä tai puolustaa itseään ja vastustaa asioita, joihin ei olisi halunnut suostua. Olin töissä päiväkodissa. Pihalla yksi lapsista heitti minua kivellä päähän. Tässä nyt ei ollut mitään kummallista. Joskus lapset käyttäytyvät tällä tavalla. Järkyttävää oli, etten osannut enään reagoida normaalisti. Seisoin ihan typertyneenä tumput suorina. En tehnyt mitään. Mietin vain mielessäni, että niin kai mua saa heittää kivellä päähän. Normaalisti olisin tietysti pitänyt lapselle jonkinlaisen puhuttelun ja tehnyt selväksi, ettei ketään saa heittää kivellä päähän. Seisoin typeränä paikallani. Toinen hoitaja tuli pelastamaan tilanteen.

Olin ollut kapinassa sairaalaa vastaan ja ollut monesti eri mieltä lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Olin ollut myös sitä mieltä, että olin tullut välillä kohdelluksi väärin. Lopulta psykiatrinen hoito löi leimansa. En jaksanut enään pitää kiinni omasta katsontakannastani koneistoa vastaan. Olin mielenterveyskuntoutuja. Ehkä olin väärässä ihan kaikesta. Ehkä kaikki hoitajat ja lääkärit olivatkin oikeassa, aina. Ehkä kaikki lukuisat kirjoitetut tekstit olivat täysin totta. Olin mielenterveyskuntoutuja. Ehkä olin muita huonompi. Ehkä olin ansainnut kaiken. Ehkä oikeuteni ovat muita vähäisempiä. Ehkä minua voidaan kohdella, miten vain. Olen sen ansainnut. Tämä vaikutti myös siihen, miten suhtauduin muihin ihmisiin. Minä olin sairas. He olivat terveitä. Olin alempiarvoinen. Minulla ei ollut oikeutta samoihin asioihin tai unelmiin kuin terveillä. Minulla ei ollut oikeutta käyttäytyä kuin he. Minulla ei ollut oikeutta käydä heitä vastaan ja puolustaa itseäni. Koin asian näin. Kukaan ihminen psykiatrisen hoidon ulkopuolella ei ollut kohdellut minua mitenkään erilailla tai erityisen huonosti.

Kantava voima koko sairastelussa on ollut, että parannun. Tulen täysin terveeksi. En tyydy yhtään vähempään kuin siihen, miten asiat oli ennen sairautta. Kukaan lääkäri ei ole sanonut, että parannun. He sanovat, että sairauteni on parantumaton ja syön lääkkeitä lopun ikäni. Olen lukenut kirjallisuutta, missä pahasta skitsofreniasta tai muusta psykoosisairaudesta on parannuttu. Parantuminen on mahdollista, vaikkakin ehkä harvinaista. Lopulta nujerruin tässäkin asiassa ja aloin epäillä itseäni. Se ei ollut hyvä. Ilman toivoa, luovuttaa.

Kaikkien kokemieni vaikeuksien takia voisi luulla, että ymmärsin hyvin muita heikompiosaisia. En kyllä oikeastaan ymmärrä, miksi oletetaan, että esimerkiksi vakava sairaus saa ihmisen ymmärtämään muita paremmin ja tulemaan empaattisemmaksi. Miksi ongelmista kärsivän pitää olla jotenkin vielä muita parempi ihminen, joka kaikista kamaluuksista huolimatta hymyilee ja sanoo nauttivansa elämän pienistä asioista. En tullut paremmaksi ihmiseksi. Muutuin hirviöksi. Häpeän sitä suuresti. Olin köyhä, mielenterveyskuntoutuja ja yhteiskunnasta syrjäytynyt. Olin vihainen, kateellinen, katkera ja halusin potkia päähän vielä itseäni heikompi osaisia. En tiennyt, että sisälläni on tällainen puoli. Se on aika pelottavaa. Olin vihainen. En voinut tehdä asioille mitään. Voin vain vihata. Vähän kaikkea. Olin kateellinen. Olin oikein kateellisen, kateellinen. Aitoa kateutta ilman järjen häivää. Olin kateellinen naapurin autosta. Minä en voinut ostaa autoa. Ajatus on ihan älytön. En omista ajokorttia. En ole koskaan halunnut autoa. Mitä olisin tehnyt autolla? Olin kateellinen kaikille, kaikesta, mitä itselläni ei ollut. Ja itselläni ei ollut juuri mitään. Oikeastaan en ollut kateellinen rahasta tai tavaroista, joita muilla oli. Olin kateellinen heidän sosiaalisesta asemastaan ja siitä, että he pystyivät tekemään mitä halusivat. En pystynyt toteuttamaan itseäni ja tarpeitani. Rahanpuute aiheutti myös jatkuvaa kärsimystä. Tunsin itseni muita alhaisemmaksi.

En ymmärtänyt muita heikompiosaisia. Halusin potkia heitä päähän. Ja olin heillekin kateellinen. Tuntui, etten saa mistään apua, enkä selviä. Halveksin heikkoja ihmisiä, jotka saivat apua. Olin vihainen ja katkera omasta kohtalostani. Halusin purkaa vihani. Olin kateellinen niille, joilla meni paremmin, mutta enhän minä heitä voinut vihata. Halusin olla he. Usein on tarinoita, joissa vaikeuksissa olevat auttavat muita hädänalaisia. Omalta kohdaltani huomasin, että on huomattavasti helpompi olla empaattinen ja suvaitseva muita kohtaan, jos itselläni on jotain. Jos on jotain mistä antaa. Tuntui, että kaikki oli viety. Empaattisuuteni muita kohtaan alkoi hävitä.

Paranin tästä sairaasta maailmankuvasta. Sain ajattelumaailmani ja arvoni takaisin. Pääsin eroon mielenterveyskuntoutujan urasta. Psykiatrisen koneiston ote helletti. Aloin uskoa taas omaan arvostelukykyyni. Pääsin eroon köyhyydestä. En ole syrjäytynyt. En ole yksinäinen. Käyn töissä. Kuulun yhteiskuntaan. Olen ollut terve kaksi vuotta. Olen saanut itseni ja identiteettini takaisin. Kaiken pitäis olla hyvin. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen mieltä kalvaa ajatus. Kuka oikeasti olen? Jos kaikki viedään, olenko enään oma itseni? Pystynkö olemaan oma itseni? Onko kaikki kiinni sittenkin vain ympäristöstä? Kaikki voi kaatua, jos sairastun uudelleen. Ja mikä on sitten arvoni? Jos en pysty töihin, en pysty kuluttamaan, onko minulla mitään arvoa? Mikä on paikkani yhteiskunnassa? Onko kaikki, mitä nyt on pelkkää valetta?

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 7.

Kirjoitettu 24.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 7. Me ja ne, kahden maailman välissä

Istun lähijunassa matkalla Helsinkiin. Olen Kellokosken pakkohoitopotilas. Tajuaako kukaan? He istuvat samassa junassa mielipuolisen hullun kanssa, joka on pakkohoidossa mielisairaalassa. Tuntuu hyvältä istua junassa. Katselen ihmisiä. Seuraan ikkunasta tuttua maisemaa. Joku nauraa. Asiat on normaaleja. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Tai en ole. Olen vangittu. Mielisairaalan kahleet painavat nilkkoja. Olen kotilomalla. Huomisen jälkeen palaan pakkohoitopotilaaksi mielisairaalaan. Kuukausia kuluu. Istun lähijunassa matkalla Helsinkiin. On aamu. Seuraan ikkunasta hämärää kaupunkia. Olen lähihoitaja matkalla töihin.

Ensimmäisen psykoosin jälkeen aloin opiskelemaan lähihoitajaksi. Tarkoitukseni oli tulla lastenhoitajaksi. En pystynyt työllistämään itseäni alalla, johon olin aiemmin opiskellut ja muiden töiden saaminen ilman koulutusta näytti olevan mahdotonta. Lastenhoitaja oli ollut yksi nuoruuden unelma-ammateistani. Hakiessani en kyllä tiennyt, että tullakseen lastenhoitajaksi pitää osata hoitaa myös sairaita ja tehdä hoitotoimenpiteitä pistämisestä, haavanhoitoihin. Lähihoitajan työnkuva voi olla todella laaja. Ihme kyllä kaikkeen tottuu.

Vuonna 2009 olin viittä vaille valmis lähihoitaja, kun jouduin jättämään opinnot kesken. Sairastuin ja päädyin lopulta sairaalaan. Olin osastolla. Halusin ehdottomasti osallistua valmistujaisiin, vaikka en itse valmistunutkaan. Sain loman. Istun koulun juhlasalissa muiden vieraiden kanssa. Juhlasali on koristeltu koivuilla. Luokkakaverit ovat salin edessä. Pidetään puheita, jaetaan stipendejä. Luokkakaverini vannovat lähihoitajan eettisen valan. Tilanne on irvokas. Kuuntelen valan vannomista juhlamekossani, hypistelen käsilaukkua. Olen pakkohoitopotilas mielisairaalassa. Kaksi päivää aiemmin olin sairaalan pyjamassa eristyshuoneessa.

Valmistuin lähihoitajaksi 2010. Uravalinta ei ehkä ole ollut paras mahdollinen. Jatkuvaa psykoosiin sairastumista ei voinut myöskään arvata. Koulutukseen pääseminen edellytti lääkärin tutkimuksen ja pääsykokeiden läpäisemistä. Sairastelun takia työkokemukseni hoitoalalta on jäänyt vähäisemmäksi. Olo on välillä hyvin ristiriitainen. Välillä olen mielisairaalapotilas, joka notkuu kanslian edessä ja tuntee tulevansa huonosti kohdelluksi hoitajien taholta. Toisinaan istun itse kansliassa, ja osallistunut hoitajien kahvipöytäkeskusteluihin, hoitajana. Olen hoidon kohde ja sen antaja. Minuun suhtaudutaan täysin erilailla eri rooleissa. Olen kuitenkin koko ajan sama ihminen.

Omat, aika rankat kokemukset, hoidettavana ovat vaikuttaneet myös ammatilliseen suhtautumiseen. Opiskeluja aloittaessa laitosmaailma oli myös minulle täysin vieras, koulua lukuunottamatta. En ole ollut päiväkodissa, enkä ole seurannut laitoselämää läheistenkään kautta. Niin mielisairaalassa kuin muissakin laitoksissa on oma kulttuurinsa. Pidän hoitotyöstä, mutta laitoskulttuuriin sopeutuminen on vaikeaa. En ymmärrä kaikkia sääntöjä, mitä laitoksissa on, koska en aina näe mitään perustetta säännöille. Joskus tunnen itseni ihan natsiksi, kun joudun valvomaan sääntöjen noudattamista, jotka mielestäni ovat järjettömiä, turhia tai omien periaatteiteni vastaisi. Ja olen epäsosiaalinen. Töissä olen töissä. Yritän tehdä työni hyvin. Käytän liian vähän aikaa sosialisointiin muiden työntekijöiden kanssa. Minulla ei ole kovin suurta tarvetta miellyttää muita. En muodosta näkemyksiäni tai mielipiteitäni aina yleisen mielipiteen mukaan. Olen omapäinen. En tarvitse ryhmää joka asiaan, mitä teen. Nykyisin sosiaalisuus on ylikorostunutta. Kaltaiseni ihmisen on haastava selviytyä. Nykyisin olen tehnyt hoitotyötä asiakkaiden kotona. Olen viihtynyt. Teen yksin töitä ja yhden asiakkaan kanssa kerrallaan. Aikani riittää varmasti hänelle. Ympärillämme ei ole laitosta. Asiakas päättää säännöt. Olen hänen kotonaan, hänen elämässään. Tehtäväni ei ole määrätä, miten toinen ihminen haluaa elää elämäänsä.

Loppujen lopuksi asiakkaiden saama hyvä hoito ja huolenpito riippuu hyvin paljon hoitajien persoonallisuudesta ja siitä millainen käytäntö ja kulttuuri hoitopaikassa on. Olen kohdannut mielestäni huonoja hoitajia potilaana ja itse hoitotyötä tekevänä. Olen kohdannut myös erittäin hyviä hoitajia, jotka tekevät työtä suurella sydämellä. Yksi hyvä hoitaja ei kuitenkaan pelasta tilannetta, jos koko paikan kulttuuri ja käytänteet ovat huonoja. Olen ollut tilapäisesti töissä ja työharjoittelussa useassa eri paikassa. Muutaman kerran vakituinen työntekijä on alkanut puhuamaan ongelmastaan. Hän haluisi toimia toisin, järjestää esimerkiksi asiakkaille jotain toimintaa. Muut työntekijät eivät pidä ajatusta tärkeänä tai pitävät hoitajan pyrkimyksiä jopa typeränä tai työtä haittaavana. On raskasta tehdä toisin, jos on yksin, eikä kukaan tue. Hyvä hoitaja vaihtaa työpaikkaa huonon työviihtyvyyden takia. Hoidokit ei vaihda paikkaa mihinkään.

Asiakkaan ja hoitajan suhde ei ole tasa-arvoinen. Se on valtasuhde. Hoitajalla on valtaa. Asiakas on riippuvainen hoitajasta. Hänen tarpeidensa tyydyttyminen riippuu hoitajasta. Hoitajalla on myös valtaa ohjata asiakasta. Hoitaja voi käskeä tai pyytää asiakasta tekemään jotain. Hän voi rajoittaa asiakasta. Hoitaja vaikuttaa asiakkaan elämään. Riippuvuussuhteen takia hoitosuhde ei voi olla koskaan täysin tasa-arvoinen. Mutta sen pitäisi olla tasa-arvoinen siinä suhteessa, että molemmat ovat ihmisiä. Tasa-arvoisia ihmisiä. Olen huomannut, että hoitotyössä on aika vahva me ja ne ajattelu. Ja ne on aina vähemmän ihmisiä kuin me.

Olin kerran päiväsairaalassa potilaana. Aamulla siellä syötiin yhdessä aamupala. Hoitajat ryhmittäytyivät toiseen päähän pitkää pöytää ja potilaat jäivät istumaan vapaille paikoille pöydän toiseen päähän. Hoitajat keskustelivat keskenään vilkkaasti kaikenlaisista arkisista asioista, lasten syntymäpäivistä, päivän säästä. Potilaat istuivat hiljaa ja vaihtoivat välillä keskenään muutaman sanan. Hoitajien keskusteluun oli täysin mahdotonta päästä mukaan, eivätkä he kiinnittäneet potilaisiin mitään huomiota, vaikka istuimme samassa pöydässä. Olimmeko me jotenkin huonompia? Eikö meillä ole elämää, josta keskustella? Olimmeko jotenkin kyvyttömiä osallistumaan normaaliin aamupalakeskusteluun? Oliko meidän ajatukset tai mielipiteet arvottomia? Olen ollut myös yksityisessä kuntoutuspaikassa, jossa syötiin yhteisiä aamupaloja. Paikka ei ollut sairaanhoitoa. Työntekijät ja asiakkaat istuivat sekaisin aamupalapöydässä ja pöydässä keskusteltiin, mitä erilaisemmista asioista. Kukaan ulkopuolinen ei olisi osannut sanoa, ketkä ovat työntekijöitä ja ketkä asiakkaita. Olimme ihmisiä aamupalapöydässä.

Me ja ne. Jos on me hoitajat on myös me potilaat. Kummatkaan ei voi nähdä toisiaan inhimillisesti. Ihmisistä tulee toistensa vihollisia. Olen kuullut, miten asiakkaista puhutaan pahaa tai heidän elämäänsä arvostellaan. Joskus aika törkeästi. Hoitotyössä voi olla vaikeita tilanteita ja se voi olla joskus henkisesti raskasta. Myös hoitajan pitää pystyä käsittelemään jotenkin omat tunteensa ja kohtaamansa asiat. Pitäisi kuitenkin todella tarkkaan miettiä, mitä puhuu. Vaikka puheita ei olisi tarkoitettu asiakkaiden kuultavaksi, puheet vaikuttaa siihen, mitä ihmisistä ajattelee. Lopulta se vaikuttaa myös siihen, miten häntä kohtelee. Hoitajan ammattitaitoa on, että pystyy kohtelemaan kaikkia inhimillisesti ja tasa-arvoisesti, vaikka jokin hoidettavassa tai tämän käytöksessä aiheuttaisi itselle negatiivisia tunteita.

Me ja ne ajattelu aiheuttaa sen, että ne tarvitsevat vähän vähemmän kuin me. Olen monesti ollut pöyristynyt siitä sokeudesta, mikä hoitajilla on asiakkaiden inhimillisiä tarpeita kohtaan. Tarpeita, joita he itsellään pitävät itsestäänselvyyksinä ja niihin oikeutettuna. Ihminen tarvitsee ravintoa, unta, sairautensa hoitoa, hygieniastaan huolehtimista, mutta eihän se riitä. Ihmiset eivät ole pelkkiä hoidettavia lihamöykkyjä. Mikä on elämän sisältö, jos vain syö ja nukkuu. Mikä tarkoitus on elää, jos elämisellä ei ole mitään tarkoitusta. Hoitajille laitos on työpaikka. Heillä on muutakin elämää laitoksen ulkona. Laitoksissa asuville laitos on koko elämä. Se on heidän koko todellisuutensa. On järkyttävää, miten vähäisillä virikkeillä osa vanhuksista elää. On järkyttävää, ettei vanhukset pääse ulos, ikinä, moneen vuoteen. Olen ollut suljettu sisälle, viikoiksi. Viikoiksi, ja se oli kamalaa. En voi kuvitella elämää, jossa en saisi käydä koskaan ulkona. Ihminen voi tietysti olla niin huonossa kunnossa, että ulkoilu ei ole mahdollista. Mutta usein huono kunto on vain tekosyy ja silloinkin voidaan tehdä jotain. Aina voidaan olla inhimillisiä.

Isoäitini joutui lopulta hoitokotiin. Olin opiskelelemassa tulloin lähihoitajaksi. Menin tapaamaan häntä. Olin hieman sekaisin. Hänellä oli oma huone. Yksityisyys ja oma huone ovat hienoja asioita. Isoäitini oli vain niin huonossa kunnossa, että hän ei pystynyt nousemaan sängystä. Hänen puheestaan ei saanut kunnolla selkoa. Hän yritti kovasti sanoa jotain. En ymmärtänyt. Mietin tilannetta. Isoäitini makasi yksin huoneessa koko päivän ja yön. Hän ei itse pystynyt olemaan yhteydessä muihin ihmisiin. Huoneessa kävi hoitajia ruoka-aikaan. Tekemässä pesuja ja muuta. Läheiset kävivät tietysti vierailemassa aina kun pystyivät. Isoäitini oli aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen. Nyt hän tuijotti koko ajan samaa ikkunaa. Makasi yksin sängyssä yksityisessä huoneessaan. Koko ajan, joka päivä. Yksin. Tämä ei ollut yksityisyyttä, tämä oli kidutusta. Menin kysymään hoitajilta, voidaanko isoäitini tuoda osaston puolelle, muiden ihmisten luokse. Hoitajat olivat vaivaantuneita ja selittivät, ettei se oikein käy. Ihmettelin miksei? Ehdotin, että isoäiti nostetaan geriatriseen tuoliin ja kärrätään osastolle. Sekään ei kuulemma käynyt, isoäiti ei kuulemma oikein pystynyt istumaan tuolissa. Aloin hermostua. Yritin perustella, että on ihan sairasta eristää ihminen kokonaan muista ihmisistä. No tämä nyt on näin, asialle ei voi mitään. Hermostuin lisää. Sängyssä on pyörät, huoneessa on ovi. Kärrätkää sitten koko sänky osastolle. Ei ole mitenkään mahdotonta työntää pyörillä oleva sänky ovesta ulos. Eikä se aiheuta edes suurta vaivaa. Lopulta isoäiti työnnettiin sängyssään osastolle ja hän sai erityisluvan viettää aikaa osaston puolella viikonloppuja lukuunottamatta. En tiedä mitä isoäitini ajatteli tästä tai mikä olisi ollut hänen todellinen tahtonsa. Jos itse joudun joskus samaan tilaan, en kyllä haluisi tulla hylätyksi täysin yksin huoneeseen.

Ennen kuin aloin itse opiskella hoitoalaa olin aina kuullut, miten hoitotyö on raskasta, hoitajilla on kamala kiire ja hoitajia on liian vähän. Olin aika hämmentynyt, kun päädyin kentälle. Olen aiemmin opiskellut alaa, missä on tiukkoja deadlineja. Oho, en ehtinyt, ei käy syyksi. Asiat on pakko saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Pidin kiirettä ja stressiä asiana, joka kuuluu työhön. En ole missään työpaikassa nähnyt pidettävän niin pitkiä taukoja kuin hoitoalalla. Hoitajien työ yleensä loppuu myös siihen, kun työpaikan oven sulkee. Monella alalla töitä tuodaan kotiin tai tehdään paljon ylitöitä. Hoidettavia on hankala tuoda kotiin. Kiire on varmasti tottakin, mutta jos ehtii työajalla notkua netissä tai katsella telkkaria ei voi olla kiire.

Päiväkodissa tehtäviä ei jaeta niin, että joku hoitaja olisi vastuussa tietyistä lapsista päivän ajan. Muissa laitoksissa käytäntö taitaa olla aika yleistä. On tietysti hyvä, että tehtävät jaetaan ja että joku on vastuussa tehtävistä. Olisi hirveää, jos epähuomiossa, joku asiakkaista unohdettaisiin. Hoitoala soveltuu kuitenkin huonosti ajatteluun jokainen hoitaa hommansa ja yhtään enempää ei tehdä. Työn kohde on ihminen. En ole välillä ymmärtänyt ollenkaan, mistä kiireestä muut hoitajat puhuvat. Olin kerran vanhusten hoidossa. Usein käytävällä joku vanhuksista pyysi päästä vessaan. Ei minulla ollut koskaan niin kiire, etten olisi ehtinyt viedä heitä vessaan. Joskus olin tekemässä muuta, joten kysyin pystyttekö odottamaan hetken niin palaan kohta. Vein aina kaikki pyytävät vessaan, vaikka he eivät oikeasti olleet työlistassani. Edessäni oli ihminen, joka halusi päästä vessaan. Miten voin sanoa, etten auta häntä. Tarpeidensa tekeminen housuun on todella nöyryyttävää, vaikka housuissa olisi vaippa. Joskus kukaan hoidettavista, joista olin vastuussa ei tarvinnut erityistä hoitoa. Joku toinen vanhus huusi apua. Ihan järjetöntä, etten olisi mennyt auttamaan, kun olin käytettävissä ja vastuuhoitaja hoiti jotain muuta. Ihmiset siellä huutaa ei työtehtävät. Ja jossei ole mitään hoidollisia tehtäviä aina voi viettää aikaa asiakkaiden kanssa, jutella tai keksiä jotain tekemistä. Luoda elämän sisältöä.

Kokemukseni hoitoalasta on tietysti vähäistä ja liian vähäinen hoitajamäärä aiheuttaa myös kiirettä ja sitä, että asiat jäävät tekemättä. Päiväkodeissa ryhmäkoot ovat liian suuria. Joskus joku vanhempi on päivän loputtua tullut kysymään, miten lapsen päivä meni. Kauhukseni tajuan, etten ole edes puhunut kyseisen lapsen kanssa koko päivänä. Päivään kuului myös 24 muuta lasta.

Kiire ja hoitajapula. Nyt hoitotyötä ollaan ulkoistamassa erilaisiksi sähköisiksi sovellutuksiksi ja jopa roboteille. En ymmärrä tätä ollenkaan. Ainut syy, miksi hoitotyötä edes tehdään on inhimillisyys. Pidämme huolta toisistamme, koska olemme inhimillisiä ja välitämme. Omasta mielestäni hoitotyöhön kuuluu aina myös inhimillinen huolenpito, eikä vain erilaisten hoitotoimenpiteiden valmiiksi suorittaminen. Ei voi myöskään olla me ja ne. Me olemme ihmisiä. Me kaikki.

Me ja ne. Istun mielisairaalan kansliassa. Hoitaja pokkuroi. Hän suorastaan leikkii. Hänellä on valta. Istun tuolissa. Puren hampaita yhteen. En voi poistua. Minulle ei ole annettu lupaa poistua. Ja ainahan on olemassa eristys. Muutaman kuukauden päästä. Me ja ne. Kävelemme toisiamme vastaan kadulla. Nyt voisin sylkeä vihani hoitajan kasvoille. Voisin huutaa ja raivota. Kirota ja haukkua hänet alimpaan helvettiin. En tee mitään. Hän ei ole minkään arvoinen. Hän ei pilaa päivääni. Me ja ne loppui jo.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 6.

Kirjoitettu 23.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 6. Kapinaa

Sairastuin ja jouduin toisen kerran vuonna 2009 sairaalaan. Lähihoitajan koulutuksestani uupui kaksi viikkoa. Olin ollut työharjoittelussa ja kesätöissä. Olin jo tuolloin ollut aika hämmästynyt siitä millaista elämä laitoksissa on ja miten hoidettavia toisinaan kohdellaan. Olin ihmetellyt ja kritisoinut näkemääni luokkatovereilleni. Miettinyt, miten asioiden pitäisi mielestäni olla. Ja tapana on ollut olla vähän vastarannan kiiski. Olin kuitenkin sen verran kypsynyt, että olin oppinut ymmärtämään, että mikäli haluaa muuttaa asioita paras tapa ei ole kritisoida muita tai tuoda vain esiin epäkohtia. Paras tapa on itse toimia niin kuin kokee oikeaksi ja toivoa, että muut seuraavat perässä. Ihmiset harvemmin pitävät siitä, että heitä haukutaan. Se ei kovin helposti johda positiivisiin muutoksiin. Tälläinen muutosten ajaminen vaatii tietysti paljon omia voimia ja voi olla hidasta.

Olin joutunut siis mielisairaalaan. Katselin ympärilläni olevaa todellisuutta. Joku oli yrittänyt itsemurhaa. Nyt hän istui sairaalan käytävällä ja tuijotti valkoista seinää. Hoitajat istuivat kansliassa. Eikö jonkun pitäisi puhua hänen kanssaan? Eikö häntä pitäisi tukea ja kannustaa, jotta hän saisi takaisin elämän halunsa eikä päätyisi uudelleen yhtä epätoivoiseen ratkaisuun? Oliko valkoisen seinän tuijottaminen hoitoa itsemurhiin? Olin päätynyt suljetulla osastolla vietetyn alkuajan jälkeen psykoosiosastolle. Luultavasti kaikki potilaat olivat pakkohoidossa. Osastolla oli eristyshuone. Ihmiset olivat ihan mukavia, mutta osaston ilmapiiri oli paljon ankeampi ja synkempi kuin toisella osastolla, jossa olin ollut aiemmin.

Päätin ryhtyä kapinaan. Päätin ryhtyä kapinaan psykiatrista järjestelmää vastaan. Päätin kapinoida ankeutta, epäinhimillisyyttä ja toivottamuutta vastaan, jonka koin ympärilläni. Oma vapauteni oli myös riistetty ja olin vangittu. Päätin, että vapauttani ei viedä. Liikkumistani voidaan rajoittaa. Minut voidaan sitoa tai heittää eristykseen. Tavarani voidaan takavarikoida. Minua voidaan käskeä tekemään asioita, joita en halua. Henkisestä vapaudestani en suostu luopumaan. Ajattelun vapauttani ei viedä.

Valitsemani tie ei ollut helppo. Olisin päässyt paljon helpommalla mielistelemällä hoitajia. Sain hankalan potilaan maineen, joka on vaikuttanut saamaani kohteluun. Kerran saatua mainetta on vaikea muuttaa. Mielisairaalassa kapinointi on aika vaikeaa. Liiallisesti niskuroinnista tulee vaikeuksia ja tavoitteeni oli päästä sairaalasta myös pois. Päätin, että yritän auttaa ja tukea muita potilaita. Ihmiset tarvitsee toivoa. Olin itsekin aika heikossa kunnossa ja tässä valitsemassani roolissa ei ollut vapaa päiviä tai taukoja. Kuuntelin muiden murheita, mutta katosin kyllä paikalta, jos alkoi tuntua, etten enään itse jaksa.Yritin myös kannustaa muita osallistumaan tarjolla oleviin virikkeisiin. Yritin olla iloinen ja innostava, koska ilmapiiri oli ankea.

Mielisairaalassa on sääntöjä. Aloin kapinoida järjestelmää vastaan noudattamalla sääntöjä pilkun tarkasti. Petasin sänkyni täydellisesti niin, ettei peitossa ollut yhtään ryppyjä. Pidin huolen siitä, että tavarani yöpöydällä olivat aina todella pedantisti ja siististi. Aloin meikkaamaan ja pidin huolta ulkonäöstäni. En petaa kotona yleensä sänkyä, enkä aina meikkaa. Hoitajat saattoivat kuitenkin huomautella potilaita, jos huoneissa oli epäjärjestystä. Ulkonäöllä oli myös merkitystä, koska itsestä huolta pitäminen ja huoliteltu ulkonäkö merkitsevät jotenkin tervettä mielenterveyttä. Kirjoitin itselleni lapun, jossa oli osaston päivärytmi ja kuljetin sitä takataskussani. Kellon ajat lääkkeiden jaosta, ruokailuista ja muista toiminnoista. Olin aina minuutilleen seisomassa jonossa niin kuin pitikin. Jos sain ulkoiluvapauksia, pidin tarkkaan huolen, etten myöhästynyt sekunttiakaan. Monta kuukautta, lappu perseessä eläminen oli aika raskasta. Mutta potilaille kyllä huomauteltiin, jos he eivät heränneet aamulla tai eivät olleet paikalla lääkkeiden jaossa. Tämän muka normaalin päivärytmin noudattaminen oli sairasta. En elä tällälailla normaalisti. Jos olen töissä, ilmestyn kyllä paikalle, kun työt alkaa, mutta en muuten ole koskaan noudattanut elämässä mitään tarkkoja kellonaikoja. Silloin syödään, kun on nälkä ja ruokaa ehtii tekemään. Nukkumaan käydään, kun väsyttää. Eikö se ole aika loogista? Kelloko muka määrittää, mitä tarpeita ihmisellä on?

Vuonna 2009 sain sairaalaan lasten sormivärit ja paperia. Aloin maalaamaan, mistä tuli tärkeä selviytymiskeino. Maalatessa pystyi myös kapinoimaan. Pystyi sanomaan ääneen asioita ja tunteita, joita ei muuten pystynyt ilmaisemaan. Päätin, että yritän toteuttaa itseäni ja elää elämääni mahdollisimman paljon niin kuin itse haluan, vaikka päivärytmini oli paljolti muiden määräämää. Kävin aina ulkoilemassa, kun siihen oli mahdollisuus. Ulkoilen normaalistikin paljon. Muistan kerran, kun aloin askartelemaan. Se oli aika hankalaa. Olin päättänyt, että nyt askartelen ja sairaala ei sitä estä. Olin yksin toimintaterapiahuoneessa. Tarvitsin terotinta. Kävelin kansliaan ja pyysin terotin. Terotinta ei pidetty potilaiden saatavilla. Monet asiat ovat hoitajien takana ja asioita pitää pyytää hoitajilta. Kävelin takaisin. Terotin kynän ja vein terottimen takaisin. Hetken päästä tarvitsin saksia. Kävelin taas kansliaan tällä kertaa lainaamaan saksia. Kävelin saksien kanssa toimintaterapiahuoneeseen. Leikkasin ja vein sakset takaisin. Kohta tarvitsin liimaa. Piti lähteä taas kansliaan. Askartelu ei todellakaan ollut helppoa. Koko ajan piti kävellä toimintaterapiahuoneen ja kanslian väliä. Lopulta hoitajat kyllästyivät, että toimitin koko ajan jotain asioita kansliassa. Minulle langetettiin sääntö, että saan tulla kansliaan vain kerran tunnissa. Askartelusta tuli liian hankalaa. Ajattelin, että ei minulla mitään asiaa oikeastaan kansliaan olekaan. En käynyt kansliassa enään ollenkaan ja itseasiassa yritin olla osastolla niin, etten joutunut mihinkään tekemisiin hoitajien kanssa. Hoitajat alkoivat valittaa, etten keskustele heidän kanssa ollenkaan. Yritin noudattaa typeriä sääntöjä. Säännöt muuttuivat koko ajan.

Kapinointiini kuului kyllä myös ihan avoin vittuilu ja nenäkkyys hoitajia kohtaan. Se oli taitolaji, koska eristykseen voi aina joutua ja vapauksia voi menettää. Osa hoitajista oli ihan asiallisia ja jotkut joskus jopa mukavia. Jos sain asiallista kohtelua, käyttäydyin usein itsekin asiallisesti. Ajattelin, että kapina mielisairaalassa on vähän kuin tanssisi veitsen terällä. Pitää vain tanssia. Olla kevyt kuin balleriina ja tanssia.

Vuonna 2010 arvostelin ja kritisoin aika paljon ja rankasti hoitoa ja hoitajia muille potilaille. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä se ei ollut kovin hyvä, koska eiväthän muutkaan potilaat pystyneet saamaan mitään muuta apua. Käytökseni aiheutti häiriötä. Suutani yritettiin tukkia lääkkeillä. En ollut erityisen psykoottinen, mutta söin ketiapiinia reilusti yli gramman, vaikka normaali maksimiannos on 800 milligrammaa. Sen lisäksi syötettiin useampaa muuta lääkettä. Tahdonlujuus oli kova, koska hirveistä lääkemääristä huolimatta en suostunut luovuttamaan ja heiluin pystyssä. Jossain vaiheessa tilanne meni sen verran pahaksi, että lääkärin mielestä aiheutin osastolla kapinaa ja agitoin ihmisiä. Päädyin takaisin suljetulle osastolle harjoittelemaan oikeanlaista käyttäytymistä.

Ensimmäisellä kerralla Kellokoskella sairaalaan tuli vierailemaan sirkus. Olin ollut hoidossa kauan ja aloin olemaan aika poikki. Kysyin voisiko, joku hoitaja lähteä henkiseksi tueksi, jotta jaksaisin lähteä katsomaan sirkusta. Minä, eräs toinen potilas ja yksi hoitaja lähdimme tutustamaan sirkukseen. Sairaalan puistossa oli sirkusteltta ja puisto oli täynnä potilaita, hoitajia ja luultavasti myös kyläläisiä. Menimme telttaan sisään. Areenalla oli yksi sirkuslainen, joka alkoi kertoa meille erilaista yleistä tietoa sirkuksesta. En voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni. Edessäni oli esiintyvä taiteilija. Aloin matkia vierässä istuvaa hoitajaa. Istuin samallalailla kädet ristissä. Kun hän kosketti nenäänsä, seurasin perässä. Tein liikkeet korostetusti. Näyttelin. Hoitaja tai kukaan muu yleisöstä ei huomannut puuhiani. Toivottavasti edes sirkuslainen huomasi yhden hullun performanssin ja osasi antaa näytökselle arvoa. Esitelmän jälkeen poistuimme teltasta. Puutarhan yhteen nurkkaan oli tuotu puujalkoja. Itseasiassa osaan kävellä puujaloilla. Kannustin tai pakotin toisen potilaan kävelemään puujaloilla. Olisin halunnut mennä myös itse. Olin kuitenkin ihan poikki. Kysyin hoitajalta voisiko hän tulla myös kävelemään puujaloilla, jotta saisin henkistä tukea. Hoitaja tiuskaisi, että hän ei rupea minulle pelleksi. Esitys oli ohi. Poistuimme osastolle.

Kellokoskella tehtiin kaikki mahdolliset psykologiset testit. Yhdessä testissä oli erilaisia pieniä kuvioita, joita pitää jatkaa ja niistä pitää piirtää jokin esittävä kuva. Olin tehnyt saman testin pyrkiessäni opiskelemaan lähihoitajaksi. Olin jo tuolloin päättänyt, että ratkaisen testin toisin, mikäli se tulee vielä eteeni. Piirrän jokaiseen kuvaan koiran. Piirsin siis jokaiseen kuvaan koiran. Joutui kyllä käyttämään luovuutta ja mielikuvitusta, jotta erilaisista lähtokuvioista sai aikaiseksi esittävän näköisen koiran. Jos kyseessä olisi ollut joku taidekoulun pääsykoe, ratkaisukykyä olisi varmaan arvostettu. Kuvien alle piti kirjoittaa, mitä ne esittää. Koira, koira, koira, koira, koira. Psykologi katsoi paperiani. Ei kelpaa. Tee uudelleen. Piirtelin sitten erilaisia kuvioita, sateenvarjoja ja rappusia, niin kuin koulussa oli käyty testiä läpi, jotta hän voi päätellä niistä sielunelämääni.

Kapinointi oli raskasta. Olin koko ajan osastolla 24 tuntia. Hoito jatkui monia kuukausia. Kerran Kellokoskella koko osasto pakotettiin mökkiretkelle. En olisi halunnut lähteä, koska odotin vierasta ja olin unelmoinut hänen näkemisestä jo viikkoja. Lopulta hän ei päässyt tulemaan ja päädyin muiden kanssa Sahajärvelle. Mökissä tarjoiltiin mehua ja välipalaa. Tunnelma oli aika ankea. Yritin piristää tunnelmaa toisen potilaan kanssa yhteislaululla. Mökillä oli sauna. Seuraavaksi menin saunomaan. Ainoastaan yksi muu naispotilaista lähti mukaan. Sitten heittelin pihalla tikkaa. Paistettiin lettuja. Heiluin, hyörin ja pälätin. Vielä juuri ennen, kuin olimme lähdössä takaisin pyysin lupaa käydä keräämässä kukkia. Kaikki positiivinen pitää repiä irti. Sain luvan. Juoksin hiekkatien laitaa ja etsin katseellani kukkia. Koivun alla oli jotain niittykukkia. Katsoin ympärilleni. Olin yksin. Lyyhistyin polvilleni. Hyvä Jumala kaun tämä vielä kestää. Olen ihan poikki. En enään jaksa. Keräsin itseni ja kukkakimpun. Juoksin hiekkatietä takaisin mökille. Esittelin iloisesti saalistani muille ja kiipesin bussiin. Bussissa laitoin silmät kiinni ja nojasin päätäni vieressä istuvan potilaan olkapäähän.

Kapinahenki on kyllä lauhtunut ja hiipunut, kun hoidot ovat kestäneet kuukausikaupalla. Joskus oma turhautuminen, kun hoito ei lopu on alkanut vaihtua jo muille potilaille ilkeilyksi. Hoidosta johtuvia vihantunteita on aika vaikea purkaa mitenkään. On tosi raskasta esittää koko ajan kuukausi kaupalla jotenkin iloista, olla pirteä ja tehdä koko ajan erilaisia asioita, kun oikeasti on henkisesti ihan hajalla ja poikki. Haluisi vain päästä lepäämään ja turvaan. Saatoin ehkä näyttää hyvinvoivalta, olla nenäkäs ja vittuilla hoitajille, mutta joka ilta makasin sikiöasennossa sängyssä ja tärisin. Kuvittelin, että joku pitää kiinni. Joku pitää kiinni ja välittää. Ilman kuvitelmia olisin juossut päin seiniä.

Oliko kapinoinnissa mitään järkeä? Ehkä ei. Ehkä tapani on hakata päätä seinään, vaikka sitten periaatteesta. Toisaalta kyllä uskon, että elämässä pitää olla periaatteita ja arvoja ja niiden mukaan pitää pyrkiä elämään. En enään jaksa taistella psykiatrista järjestelmää vastaan. Taisteleminen vie liikaa voimia. Haluan keskittyä muuhun elämään. Mietin tämän kirjoittamista. Olisi todella helppoa olla hiljaa ja mennä omassa elämässä eteenpäin. Elämäni on ollut aika hyvää viimeiset kaksi vuotta. Kokemuksistani julkisesti puhuminen voi aiheuttaa myös haittaa tulevaisuuteeni. Olen kärsinyt paljon. Käyttänyt paljon voimiani. Onko aiemmat hetket olleet turhia? Valitsin joskus tien.

En tiedä vaikuttaako merkintäni mihinkään. Onko tällä mitään merkitystä mihinkään tai kenellekään. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että psykiatrisen hoidon on muututtava ja potilaita on kohdeltava inhimillisemmin. Ja sairailla pitää olla toivoa.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 5.

Kirjoitettu 22.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Lulu 5. Potilastoverit

Puolet tarinastani kertoisi oikeasti muista potilaista. Siitä mitä olen tehnyt ja kokenut heidän kanssaan. Minkälaisia elämäntarinoita olen nähnyt ja kuullut. En voi kertoa sitä tarinaa. En voi kertoa muiden ihmisten yksityisistä asioista. Se ei olisi oikein. Olen yrittänyt kertoa mahdollisimman vähän.

Tärkeintä mielisairaalassa ovat olleet potilastoverit. Mielisairaalassa hoitajat istuvat keskenään kansliassa tai kahvihuoneessa. Hoitajat eivät juuri juttele potilaiden kanssa. Potilaat ovat keskenään osastolla ja oikeastaan potilaat hoitavat toinen toisiaan. Potilaat viettävät aikaa toistensa kanssa. Potilaat tekevät yhdessä asioita esimerkiksi pelaavat pelejä, ulkoilevat yhdessä. Potilaat juttelevat toistensa kanssa. Kuuntelevat myös toistensa murheita. Tukevat ja kannustavat. En tiedä, onko hoitajilla myös käsitys, että sekavien ja psykoosissa olevien ihmisten kanssa ei voi keskustella. Kummallista kyllä sekavat potilaat voivat keskustella keskenään ja ymmärtää toisiaan, vaikka eivät olekaan samassa psykoosissa.

Lukuunottamatta eristyksiä, ensimmäisellä kerralla viihdyin itseasiassa hyvin sairaalassa. Kun vointini parani, pääsin suljetulta osastolta mukavalle osastolle. Osastolla ei ole eristystä ja siellä hoidetaan myös vapaaehtoisesti hoidossa olevia ja lievemmistä mielenterveysongelmista kärsiviä. Olin ollut työtön ja kaivannut kipeästi, että saisin olla osa jotain yhteisöä. Toiset potilaat olivat tosi mukavia ja osastolla oli todella hyvä henki. Oikeastaan ei puhuttu potilaista vaan asukkaista. Sain kaipaamaani hyväksyntää, vaikkakin mielisairaalassa. Asukkaat juttelivat toistensa kanssa ja tukivat. Keitimme yhdessä kahvia ja jokainen toi kahvipaketteja vuorollaan. Monesti joku tarjosi karkkia tai muita herkkuja. Pelattiin yhdessä. Asioita jaettiin. Sain todella hienoja lahjoja. Itse piirrettyjä kortteja, vaikka mitä. Kerran eräs asukas toi minulle lomaltaan pinnit, koska en saanut hiuksiani kiinni. Yksi asukas neuloi kännykkäpussin. Sain ystävän. Pelasimme yhdessä coronaa, kävimme juoksemassa. Oikeastaan en ole kohdannut samanlaista inhimillisyyttä ja positiivista yhteisöllisyyttä, missään muualla kuin mielisairaalassa. Ihmiset olivat eri ikäisiä, ihan erilaisista taustoista ja suljettuna samaan tilaan. Olin sairaalassa vain reilun kuukauden. Reissusta jäi hyvä mieli.

Myöhemmät kokemukseni ovat olleet synkempiä ja olen joutunut olemaan sairaalassa pidempiä aikoja. Mutta ilman muita potilaita, en olisi selvinnyt. Kiitos. Toiset potilaat ovat olleet se tekijä, joka on tehnyt sairaalasta inhimillisen. Olen saanut tukea. Olen saanut seuraa. Minua kohtaan on oltu ystävällisiä. Olen saanut apua.

Potilaiden välinen liiallinen inhimillisyys on kiellettyä. Jos potilailla on vaikka liian hauskaa keskenään, he nauravat liikaa, asiasta tullaan kyllä huomauttamaan. Mielisairaalassa toisten asioihin ei saa sekaantua. Toista potilasta ei saa puolustaa tai hänelle ei saa vaatia apua, vaikka selvästi näkisi, että toista kohdellaan väärin tai hän on avun tarpeessa. Oikeasti potilaat ovat ihan sekaantuneita toistensa asioihin, koska he juttelevat paljon keskenään ja ihan vapaaehtoisesti kertovat henkilökohtaisista asioistaan. Potilaat eivät saa olla liian läheisessä tekemisessä toistensa kanssa. Olen ollut suljetulla osastolla. Halasin itkevää ihmistä. Olimme piilossa puhelinkopissa, jotta kukaan ei vain näe. Halasin itkevää ihmistä rangaistuksen pelossa.

Monet pienet hetket ovat olleet todella tärkeitä. Olin kerran aika alamaissa. Istuin erään potilaan kanssa ruokalan pöydän äärellä. Tilanne oli synkkä ja toivoton. Hän nappasi pöydältä lautasliinan ja taitteli minulle ruusun. Hän taikoi ruusun tyhjästä. Teki kauneutta mielisairaalan ankeuteen.

Toverillisuudella on myös vähän raadollisempi puoli. Ollessani ensimmäistä kertaa Kellokoskella jo silloin ex-aviomieheni oli käymässä lapseni kanssa. Hän ihmetteli, miksi olen auttanut niin paljon erästä potilasta. Hänen mielestään toinen potilas käytti minua hyväkseen. Sanoin, ettei hän ymmärrä tilannetta myös minä käytin hyväkseni toista potilasta. En kestäisi olla sairaalassa, jos joku ei välillä hymyilisi minulle.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 4.

Kirjoitettu 21.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 4. Arkea mielisairaalassa

Olen ollut monta kertaa sairaalassa. On tullut jo vakiintuneet tavat, miten sairaalassa käyttäydyn. Mielisairaana oleminen on rooli. Se käy työstä.

Sairaalaan joutuminen on usein hyvin hankala tilanne. Ihan kaikille potilaille, ei vain itselleni. Sairaalaan joudutaan usein jotenkin yllättäin niin, että siihen ei ole voinut varautua. Mukana voi olla vain päällä olevat vaatteet. Sitten on suljettuna osastolle, mistä ei pääse mihinkään. Omien asioiden hoitaminen on hankalaa. Hoitajat eivät välitä tai auta, jotta asioita saisi hoidettua.

Ensimmäiseksi alkaa kamala puhelinrumba. Osastoilla on ollut potilaspuhelin, josta voi soittaa ilmaiseksi. Potilailla on myös omat puhelimet. Potilaspuhelin saattaa olla joskus hyvin varattu. Olen saanut aikaiseksi sairaalassa ollessani järkyttäviä puhelinlaskuja. Ensimmäiseksi pitää selvittää, missä koirani ovat, jos en sitä tiedä. Koirille pitää saada järjestettyä myös jokin hoitopaikka. Se on hankalaa. Eläinsuojeluyhdistykset huolehtivat hylätyistä lemmikeistä. Mitään paikkaa, joka huolehtisi lemmikeistä väliaikaisesti esimerkiksi omistajan sairauden takia ei ole. Joskus koirat ovat olleet hetken koirahoitolassa, mutta se on kallista. Varani eivät mitenkään riitä monen kuukauden hoitolamaksuihin. Aika usein vastuun ovat joutuneet kantamaan vanhempani.

Kun koirat ovat hoidossa, pitää järjestää muut asiat, jotta sairaalassa oleminen on siedettävää. Pitää saada rahaa, automaattikortti, pankkitunnukset. Jonkun pitää käydä mahdollisesti kotonani ja hakea tavaroita, joita tarvitsen. Vaatteita, maalaustarvikkeita, mahdollisesti postia. Pitää ilmoittaa kaikille, joille haluaa olevansa sairaalassa, jotta he voivat tulla vierailemaan. Jos on jotain hoidettavia asioita, esimerkiksi laskun maksuja, täytyy soitella kyseisiin tahoihin ja kertoa, että on estynyt hoitamaan asioita, jottei tule isompia ongelmia.

Sairaalassa tarvitsen kalenteria. Jokainen päivä on samanlainen. Ajan kulu menee sekaisin. Jos kalenteria ei ole, se pitää piirtää itse. Kalenteriin olen merkannut eletyt päivät ja merkittävät tapahtumat. Kalenteriin olen myös merkannut mahdolliset tapahtumat. Lääkäritapaamiset, osaston aktiviteetit. Milloin eri vieraita tulee, etteivät kaikki tulisi samana päivänä.

Hoito lähtee siitä, että ensin viedään kaikki. Oma vapaus ansaitaan takaisin hyvällä käytöksellä. Yleensä hoitoni alkavat eristyksestä. Joudun riisumaan itseni alastomaksi hoitajalauman edessä. Luovuttamaan vaatteeni ja vaihtamaan sairaalan pyjamaan. Jään yksin huoneeseen. Pitää päästä pois eristyksestä. Saada oikeus olla muiden kanssa.

Kun on päässyt ulos eristyshelvetistä, pitää saada takaisin omat vaatteet. Potilaiden vaatteet kyllä viedään, vaikka he eivät joutuisi eristykseen. Koen omat vaatteet aika tärkeiksi. Ne ovat tärkeä osa omaa identiteettia. Omista vaatteista täytyy kyllä myös huolehtia. Osastoilla on pesukoneita, joissa potilaat pesevät vaatteitaan.

Seuraavaksi pitää päästä pois suljetulta osastolta. Osasto on aika kamala. Oikeastaan se on vain yksi käytävä. Siellä on potilashuoneet, yksi käytävä, tupakkakoppi, pieni olohuone ja ruokailutila. Osastolla ei ole mitään virikkeitä tai tekemistä. Ainut päiväohjelma on lääkkeidenjako ja ruokailu. Osastolta ei saa poistua. Mitä siellä tehdään? Poltetaan tupakkaa. Osa potilaista on tietysti huonokuntoisia ja nukkuvat paljon. Olin kerran osastolla yli kaksi viikkoa. Pää alkoi pehmetä. On aika vaikea keksiä tekemistä ja saada päivä kulumaan käytävässä. Piirsin joka päivä. Kuvittelin kuin menisin töihin ja aloin piirtämään. Välillä kävelin kuin häkkieläin osaston käytävää. Olisin halunnut ulkoilla. Ramppaamista ei pystynyt jatkamaan kuin rajatun ajan, koska jossain vaiheessa hoitajat alkavat huomautella asiasta. Välillä olen sisustanut huonettani. Eli järjestellyt vähäistä omaisuuttani yöpöydällä eri asetelmiin. Olen harjoitellut, miten sairaalan aamutakki viikataan täydellisesti. Olen tehnyt itselleni erilaisia kampauksia. Aamuisin tein vatsoja ja punnersin. Yksi osaston potilashuoneista on todella pieni. Se on suunnilleen vain kaksi metriä leveä ja neljä pitkä. Huoneessa on kaksi sänkyä. Kun aamulla kuntoilin, puolet vartalostani oli sängyn alla ja pää kopisi seinään. Huonetoverini oli todella mukava ja tulimme hyvin toimeen. Yhdessä pienessä sellissä asuminen vaati kuitenkin aikamoista hienotunteisuutta ja oli rasittavaa, molemmille. Muistan, miten vihdoin sain siirron toiselle osastolla. Makasin uuden huoneeni lattialla selällään kädet ja jalat levitettyinä. Mikä vapaus.

Toisilla osastoilla on toimintaa, vaikkakaan ei joka päivä. Toimintaterapeutti pitää askarteluhetkiä, on ollut jotain runohetkiä, sairaalapapit pitävät keskusteluryhmiä. Voi päästä saunaan, hartaushetkeen tai kuntosalille. Osastot ovat isompia. On väljempää ja on helpompi saada halutessa jonkinlaista yksityisyyttä. Itselleni on ollut tärkeä toimintaterapiahuone. Huoneessa toimintaterapeutti on pitänyt hetkiään. Jos huone on ollut vapaa, sitä on voinut käyttää. Siellä on ollut pöytiä, mankka, puuvärejä, palapelejä, corona. On saanut olla omassa rauhassa. Piirtää tai tehdä jotain muuta. Potilailla on myös omat kahvit ja saa keitellä kahvia tai teetä, kun haluaa.

Johonkin toimintoihin osallistuminen vaatii liikkumisvapauksia. Omien vaatteiden jälkeen aletaan ansaita liikkumisvapauksia. Ensin pitää saada kanttiinilupa. Pääsee poistumaan osastolta sairaalan kanttiiniin pieneksi hetkeksi. Jos mokaa, eli ei tule takaisin sovittuna aikana vapauksia voi menettää ja joutuu aloittamaan alusta. Seuraavaksi pitää saada ulkoiluoikeudet eli saa poistua sairaalasta tunnin ajaksi määrättynä aikana. Seuraava askel on vapaakävelyoikeudet eli saa poistua osastolta milloin haluaa lääkkeiden antoa ja ruokailua lukuunottamatta ja poissa saa olla kaksituntia. Osastolta saa poistua useamman kertaa päivässä. Kun on todistanut kelpoisuutensa ulkoiluoikeuksilla, voi alkaa saada lomia kotiin. Päivälomia tai viikonlopun yli kestäviä yölomia. Lomailujen onnistuttua jossain vaiheessa saa uloskirjauksen ja lopulta takaisin koko itsemääräämisoikeutensa. Portainen hoidon eteneminen ei koske vain pakkohoitopotilaita. Oikeuksien saaminen ei ole myöskään riippuvainen vain potilaiden psyykkisestä kunnosta.

Mielisairaalassa odotetaan, että potilaat noudattavat päiväjärjestystä. Aamulla täytyy herätä. Sängyssä ei saa maata koko päivää. Ruokailuihin ja lääkkeisiin pitää tulla paikalle. Illalla pitää mennä nukkumaan. Ei saa jäädä katsomaan telkkaria. Täsmällisyys ei toimi ollenkaan toiseen suuntaan. Potilaat eivät voi koskaan tietää, mitä tapahtuu ja milloin. Kellokoskella oli rantasauna. Osaston ilmoitustaululla oli lappu, jossa oli saunomisaika. Kerran aloin innostamaan muita potilaita. Nyt lähdetään saunomaan ja uimaan! Saunomaan. Hei kivaa! Sainkin aika monta potilasta mukaani. Istuimme osaston käytävällä muovipussit ja saunakamat valmiina. Odotimme. Hoitajia ei näkynyt. Lähdin etsimään hoitajia. Kaikki hoitajat olivat kahvilla. Sanoin, että nyt on sauna-aika. Ilmoitustaululla lukee sauna-aika. Voisiko joku lähteä kanssamme saunaa? Hoitajat sanoivat, että he eivät lähde mihinkään. He juovat nyt kahvia. Palasin käytävälle. Istuimme ja odotimme. Odotimme kauan. Aika moni luovutti ja lähti pois. Minua hävetti. Olin raahannut koko osaston nököttämään käytävälle. Lopulta hoitajat tulivat. Jäljellä olevien innostus saunaan lähtemisestä oli kadonnut.

Lääkärin tapaaminen on tärkeää. Lopulta lääkäri päättää hoidosta. Saako vapauksia, pääseekö kotiin. Lääkärit eivät ole osastolla. Koskaan ei voi tietää milloin saa nähdä lääkärin. Jo ensimmäisellä sairaalareissulla olin saanut lääkäriajan. Aviomieheni oli myös tullut sairaalaan ja tapaamiseen. Odotimme osastolla lääkäriä. Aika meni. Lopulta menimme kysymään, missä lääkäri viipyi. Hoitaja sanoi, ettei minulla ollut sovittu mitään lääkäritapaamista. Olimme molemmat ihan varmoja, että aika oli annettu. Hirveän vänkäämisen ja odottamisen jälkeen lääkäri saatiin kiinni ja sain nähdä lääkärin. Kellokoskella sanottiin kerran, että lääkäri voisi mahdollisesti ottaa minut vastaa. Lääkäri olisi osastolla koko päivän. Odotin siis lääkäriä. Odotin lääkäriä osastolla koko päivän. En käynyt ulkoilemassa tai tehnyt mitään muutakaan, mitä olisin halunnut. Istuin ja odotin. Iltapäivällä sanottiin, että lääkärin työaika on päättynyt ja hän on poistunut.

Mielisairaalassa oleminen on odottamista. Jatkuvaa odottamista ja jonossa seisomista. Milloin odotetaan lääkkeitä, milloin ruokaa. Odottamisesta saa ihan zeniläisiä meditaatiohetkiä. Istut paikallasi tuolissa reagoimatta mihinkään. Tuijotat valkeaa seinää. Odotat. Jos haluaa jotain aina pitää odottaa. Kerran ihmettelin, miksi yksi potilas vain istui paikallaan käytävällä. Hän odotti. Hän halusi pestä hampaansa. Hampaat olisi voinut pestä vessassa, mutta hänestä oli mukavampi pestä hampaat suihkuhuoneesta. Sielläkin oli lavuaarit. Suihkuhuone oli varattu. Hän odotti.

Mitä mielisairaalassa tehdään? Ei oikein mitään. Sairaalassa on välillä jotain järjestettyä toimintaa, johon voi halutessaan osallistua. Toiminta kestää kuitenkin yleensä tunnin. Tunti on lyhyt aika koko päivästä. Olen yrittänyt osallistua kaikkeen saatavilla olevaan tekemiseen. Olen myös luullut, että aktiivisuus katsottaisiin mahdollisesti terveeksi. Piirtämistä ja maalaamista olen harrastanut paljon. Mielisairaala on kyllä hyvä taideleiri. Ruoka tuodaan eteen ja arkiasioista ei juuri joudu huolehtimaan. Aikaa on rajattomasti. Mitään muuta tekemistä tai häiriötekijöitä ei ole. Taiteiluun saa todellakin keskittyä. Joka päivä olen käynyt ulkoilemassa, jos on ollut oikeuksia. Muu aika on kulunut toisten kanssa juttelemalla, tapaamalla vieraita, tupakoimalla ja hoitamalla vähäisiä toimiaan. Pessyt vaatteita, käynyt suihkussa, kastellut osaston kukkasia, keittänyt kahvia, pedannut sänkyä, käynyt ostoksilla.

Mielisairaalan arkeen on kuulunut myös kuunnella jatkuvaa pottuilu ja vittuilu hoitajien taholta. Kaikki hoitajat eivät tietenkään tähän ole syyllistyneet. Olin kerran saanut juuri ulkoiluoikeudet lääkäriltä. Halusin lähteä ulos. Hoitaja lähti hakemaan takkiani osaston varastosta. Hän tuli takaisin virne naamallaan. Takkia ei löytynyt, nyt et varmaan voi lähteä ulos. Sanoin, että lähden sitten ulos ilman takkia. Avaa ovi. Oli pakko päästä maksuautomaatille maksamaan laskuja. Oli alkukevät ja ulkona oli pakkasta. Ei ollut kovin mukava kävellä ilman takkia automaatille. Kummallisesti takki kyllä löytyi.

Olen joutunut Kellokoskelle kolme kertaa. Ilmeisesti minut on lähetetty sinne kuntoutumaan. Kuntoutumaan, jotta olisin taas yhteiskuntakelpoinen. Mitään kuntoutusta ei ole koskaan aloitettu. En ole tullut siirretyksi oikealle kuntoutusosastolle, enkä ole osallistunut työtoimintaan, mitä sairaalassa järjestetään. Olen onnistunut pääsemään sitä ennen sairaalasta ulos. Kellokoskelle joutuminen ei ole ollut kuntouttavaa, sillä on ollut täysin päinvastainen vaikutus. Kellokoski on kaukana. Kellokoskella luonani kävi hyvin vähän vieraita, koska sinne oli vaikea tulla. Itseasiassa osastolla kävi hyvin harvoin muutenkaan vieraita. Toisessa sairaalassa osastolla oli potilaiden vieraita paljon joka päivä. Olen tuntenut, että olen joutunut täysin eristetyksi muusta yhteiskunnasta. Suhteeni omaan elämään on täysin katkennut. Kellokoski on kyllä kaunis paikka. Olen ollut siellä kesäisin. Sairaalassa on puisto, eikä sairaalan ympärillä ole aitoja. Joen ranta on kaunista seutua. Kauneudesta huolimatta, paikka oli vankila. Kellokoskella hoitajat kohtelivat minua myös paremmin. Osastolla ei juuri käytetty eristystä. Tämä ei vähentänyt kokemustani. Kellokoski oli vankila. Kellokosken sairaala lakkautetaan. Jos järjestetään joku yleisötilaisuus, haluan olla jonossa ensimmäisenä lyömässä lekalla koko paikan paskaksi. Jos joudun vielä sairaalaan, se tulee sijaitsemaan ainakin lähempänä kotiani.

Vitsailin ja olin nenäkäs, kun istuin ensimmäisen kerran ambulanssissa matkalla Kellokoskelle.Oikeasti olin kauhuissani. Kellokoski on ihan oikea mielisairaala. Se ei ole vain yleissairaalan psykiatrinen osasto. Kellokoskella on ihmisiä, jotka ovat olleet sairaalassa vuosia tai vuosikymmeniä. Olin aika hyvässä kunnossa tullessani Kellokoskelle. Pelkäsin, etten pääse sairaalasta enään ikinä pois. Aloin tulemaan hullummaksi.

Aika vain kului, eikä mitään merkkejä kotiuttamisesta ollut. Alkoi tulemaan erilaisia harhaluuloja. Kaikki harhaluulot liittyivät siihen, miten karkaan tai joku pelastaa minut sairaalasta. Jossain vaiheessa aloin leikkimään pakoa. En oikeasti voinut tehdä mitään, jotta olisin päässyt pois sairaalasta. Keksin mielikuvitusleikin. En ollut psykoosissa. Leikin. Telkkarista oli tullut aika hyvä sarja Pako. Oli kaksi veljestä, joista toinen joutui vankilaan. Toinen veljeksistä teki uskomattoman pakosuunnitelman, johon liittyi myös muita vankeja. Leikin pakoa. Ensin piti selvittää ketkä kuusi potilasta kuuluivat pakosuunnitelmaan. Sitten suunnitelma piti laittaa pystyyn. Osa potilaista tiesi leikistäni. Joskus köhimme käytävällä jotain merkkiääniä. Ei niillä ollut oikeasti merkitystä. Ei kukaan ollut oikeasti pakenemassa. Tai ehkä oli. Yritin kyllä ihan oikeasti saada meitä ulos. Yritin kannustaa muita osallistumaan esimerkiksi erilaisiin toimintoihin, koska luulin, että sillä olisi merkitystä ulos pääsyssä. Lopulta istuin osaston käytävällä ja katsoin, kun viimeinen pakosuunnitelmaan kuulunut kotiutettiin. Jäljellä olin vain minä. Aloin tulla todella epätoivoiseksi. En tiedä miksi, mutta luojan kiitos, hoito loppui. En jäänyt leikkimään loppuiäkseni prinsessaa.

Miksen karannut oikeasti? Pääsin ulos osastolta ja olin viikonloppuisin kotona. Ei mielisairaalasta voi karata. Pakkohoitopotilaasta tehdään hakupyyntö poliisille. Ei voi mennä kotiin. Pitäisi oikeasti kadota maan alle. Odottaa, että pakkohoitopäätös loppuu ja toivoa, ettei sitä uusita, jos sen jälkeen päätyy sairaalaan. Toiset potilaat karkasivat. He päätyivät takaisin osastolle ja ulos pääseminen vaikeutui. He menettivät kaikki liikkumisvapautensa ja joutuivat aloittamaan alusta.

Palasin Kellokoskelle kahdesti. Oli järkyttävää palata sairaalaan. Sairaalassa näin ihan samoja ihmisiä kuin vuosia aiemmin. Tapasin sairaalan ruokalassa potilaan, jonka kanssa olin ollut aiemmin samalla osastolla. Hän ei muistanut minua. Koko sen ajan, mitä olin viettänyt muuta elämää sairaalan ulkopuolella hän oli luultavasti ollut sairaalassa. Hän oli ihan varjo entisestä. Apaattinen zombi. Koko iho oli muuttunut harmaaksi. Mitä hänelle oli tehty?

Sairaalareissu ei pääty kotiuttamiseen. Sairaalahoidon jälkeen on vaikeaa. Ensimmäisen Kellokoskikesän jälkeen näin puoli vuotta joka yö kamalia painajaisia. Osa painajaisista liittyi omiin kokemuksiini. Osassa unista kidutettiin ihmisiä, mitä moninaisin keinoin. Kellokosken sairaalan pihalla on pieni sairaalamuseo. Museo oli kerran auki ja sinne olisi päässyt tutustumaan. Kävin ovella, mutta en pystynyt menemään sisään, kun näin siellä olevia kidutusvälineitä. Kellokoskella pääsin tai jouduin sisään ihan oikeaan mielisairaiden maailmaan. Mielisairaiden hoidon historia on synkkä. Potilaita on hoidettu, mitä moninaisin epäinhimillisin keinoin. Oikeammin kidutettu. Olin mielisairas. Pystyin jotenkin samaistumaan ja ymmärtämään, mitä muut ovat joskus kokeneet samojen seinien sisällä. Olin osa jatkumoa.

En voi sanoa laitostuneeni, koska tappelin koko ajan laitosta vastaan ja tein asioita myös oman mieleni mukaan. On hienoa palata kotiin ja nauttia, vaikka siitä, että voi nostaa jalat sohvalle, kun katselee telkkaria. On outoa olla yksin. Sairaalassa on koko ajan jonkun seurassa monta kuukautta putkeen. Yht`äkkiä olin yksin kotona. Ei ole ketään. Vaikkakin mielisairaala, sairaala on yhteisö. Sairaalassa on ollut joku rooli ja paikka. Kotona ei aina ole mitään. Pitää alkaa tekemään töitä, jotta saa jonkin paikan ja roolin. Pitää alkaa rakentaa itselleen elämää. Sillä aikaa, kun olen ollut sairaalassa muut ovat eläneet elämäänsä. Olen ihan ulkona siitä, mitä maailmassa oikeastaan on tapahtunut. Kotona ei tarvitse enään esittää tai selvitä. Sairaalan jälkeen olen tärisevä ihmisraunio sängyn pohjalla. Kestää kauan kasata itsensä kokoon saamastaan mielenterveyden hoidosta. Ja hävettää. Omat psykoosin aikaiset sekoilut ja kylillä tehdyt töppäilyt hävettää. Miten kehtaa mennä edes ulos? Lääkärien näkökulmasta vaivun psykoottisen manian ja sairaalahoidon jälkeen masennukseen, koska se kuuluu sairauteeni. En jaa tätä näkemystä. Jos elämäni kotona on ollut jotenkin kunnossa, jos on ollut elämä mihin palata, en ole vaipunut mihinkään hirveään synkkyyteen. Kahdella ensimmäisellä kerralla, mitään merkittävää mielialan laskua ei maanisen psykoosin jälkeen tullut ollenkaan.

Sairaalakokemuksista on jäänyt jonkinlaisia traumoja. Kävin kerran Kellokoskella. Olin siellä ystäväni kanssa ihan muissa asioissa. Näin kuitenkin sairaalan, kun ajoimme kylään. Käynnin jälkeen makasin kaksi päivää sängyssä ja itkin. Ennen tämän kirjan kirjoittamista en ole pystynyt ajattelemaan kunnolla mitään sairauteeni tai sairaalaan liittyvää kahteen vuoteen. Muistoista tuli niin paha olo, että alkoi oikeasti oksettaa.

Olen tuonut esiin aika paljon epäkohtia ja huonoja muistoja. Lukuunottamatta muita potilaita hyviä muistoja on vähän. Mukavimpia työntekijöitä olivat sairaalapapit ja laitoshoitajat. Sairaalapapit oikeasti kuuntelivat ja olivat myötätuntoisia. Uskon asioista he keskustelivat vain, jos potilas itse otti asian esille. Laitoshoitajat juttelivat ihan normaalisti, jos tapasi heitä työssään osastolla. Jotkut hoitajista olivat ihan mukavia. Kerran eräs hoitaja vei minut toisen osaston parvekkeelle, kun en ollut päässyt ulos pitkään aikaan. Eräs hoitaja printtasi minulle haluamiani kuvia netistä.

.



* Merkintöjä mielisairaudesta luku 3.

Kirjoitettu 20.04.2017 - peijaksenpeipponen. Kategoriassa Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.


Luku 3. Eristys ja lepositeet

Luulen, että suurimmalla osalla on ihan väärä kuva eristyksestä. Varmaan oletetaan, että sairaalassa on mielipuolisesti riehuvia hulluja, joita on siten pakko sitoa ja laittaa huone-eristykseen. En ole koskaan nähnyt, että kukaan potilas riehuisi osastolla mielipuolisesti. Osastoilla, joilla olen ollut ei ole ollut erityisen väkivaltaista, enkä ole pelännyt muita potilaita. Sen sijaan olen nähnyt lukuisia ihan turhia eristyksiä tai eristyksiä ihan pikku syistä.

Potilas voidaan lain mukaan eristää kolmesta syystä. Jos hän käyttäytymisen tai uhkauksen perusteella todennäköisesti vahingoittaa itseään tai muita. Jos hänen käyttäytymisensä vakavasti vaikeuttaa muiden potilaiden hoitoa tai vakavasti vaarantaa omaa turvallisuutta tai todennäköisesti vahingoittaa merkittävästi omaisuutta. Ja viimeiseksi, jos potilaan eristäminen on välttämätöntä muista erittäin painavasta hoidollisesta syystä. Käytännössä lakia voi tulkita miten vain ja potilaan voi eristää melkein mistä tahansa syystä. Itse en oikeasti näe mitään muuta perustetta eristämisellä kuin, että joku todella riehuisi mielipuolisena ja vakavasti vaarantaisi omansa tai muiden fyysisen turvallisuuden ja tilannetta ei pystyttäisi ratkaisemaan millään muilla keinoin. Eristyksestä päättää lääkäri, mutta lääkärit eivät ole osastolla, joten lääkäri harvoin itse näkee tilanteen hoitajien ja potilaan välillä, joka on päätynyt eristykseen. Olen kokenut eristykset aika traumaattisina. Joskus olen yrittänyt puhua niistä jälkikäteen avohoidossa. Olen yleensä saanut vastakysymyksen. Mutta mitä sinä itse? Eristykselle on syy. Minä.

Eristyshuone on pieni huone. Siellä on patja, peitto ja tyyny. Huoneessa ei ole vessaa tai vesipistettä. Lattiassa on viemäri. Eristyshuoneen ovessa on ikkuna, josta näkee eristyksen eteishuoneeseen. Eristyksestä ei näe suoraan osastolle. Ikkunasta näkee myös kellon. Ilmeisesti kellon pitäisi auttaa ajan seuraamisessa. Itseäni se ei ole auttanut millään tavalla. Menetän aina täysin ajantajuni, mikä on kamalaa. Eristykseen joutuessani olen yleensä sekava. Sen lisäksi olen pumpattu ihan täyteen lääkkeitä. Voin katsoa kelloa, mutta en muista paljonko kello oli, kun katsoin sitä edellisellä kerralla. En siis tiedä paljon aika on kulunut. Eristyshuoneessa on valot päällä koko ajan. Jos olen nukkunut, ja katson kello, se on kuusi, en voi tietää onko kello kuusi aamulla vai illalla. Todella nopeasti, ei ole mitään ajantajua. En tiedä olenko ollut eristyksessä tunteja vai päiviä. Ihmisen luontainen vuorokausirytmi ei ole kahtakymmentäneljää tuntia. Vielä ihan lääkkeissä ja ilman mitään virikkeitä valveillaolo ja nukkuminen menee sekaisin. Hoitajat tuovat toki ruokaa ruoka-aikoina, mutta en pysty myöskään muistamaan, milloin ruoka-ajat ovat ja kuinka kaun on kulunut siitä, kun hoitajat ovat viimeeksi käyneet. Eristyshuoneessa ei ole sisäpuhelinta. Jos pitää päästä vessaan tai haluaa muuten yhteyden hoitajiin, pitää hakata huoneen ovea. Hoitajat tulevat, jos tulevat. Eristettyä tarkkaillaan kameralla, jonka kuva näkyy kansliaan. Eristys on todella kamalaa. Tuntuu siltä, että koko muu maailma katoaa. Ei ole mitään muuta kuin pieni huone ja minä.

Ensimmäisen kerran jouduin eristykseen 2006 heti samoin tein, kun olin saapunut sairaalaan. Mieheni ja lapseni olivat tuoneet minut osastolle. Kun he lähtivät, jäin yksin osaston kansliaan. Olin todella sekaisin. En oikein ymmärtänyt ympärilläni tapahtuvia asioita enkä ymmärtänyt, mitä minulta halutaan. Muistan, että huoneessa oli paljon hoitajia. Selitin jotain sekavia. Koin tunteet tosi voimakkaasti ja tuli ihan fyysisesti paha olo, kun kohtasin negatiivisen tunteen. Luulin, että eräs hoitaja itki. Voin pahoin. Kaaduin lattialle. Minua käskettiin ylös, mutten päässyt. Päädyin eristykseen. Ensimmäisen eristykseni syy oli pelkästään hoidollinen. Alunperin huone-eristys on ollut hoitotoimenpide, eikä keino turvata muiden fyysinen koskemattomuus. Päädyin eristykseen koostumaan. Koostuuko ihminen suljettuna yksin pieneen huoneeseen? No ei todellakaan. Eristyksessä tulee hulluksi.

Aloin hallusinoida. Näin, että eristyshuoneen seinät olivat piirretty ja kirjoitettu täyteen tekstejä ja kuvia. Oletin, että minua varmasti jotenkin tarkkaillaan. Luulin, että katossa on mikrofoni, jonka kautta lääkäri kuuntelee puheitani. Minun pitää selvittää, mitä merkinnät tarkoittaa ja kertoa se lääkärille. Ehkä sitten pääsen ulos. Aloin selvittää arvoitusta. Seinät olivat täynnä piirustuksia. Toisin sanoen tai ulkopuolisen silmin tuijotin ja osoittelin valkoisia seiniä ja puhuin sekavia. Olin hyvin väsynyt ja luultavasti saamani lääkkeet myös väsyttivät. Pelkäsin eristystä. En uskaltanut käydä nukkumaan. Pelkäsin katoavani kokonaan, jos ummistan silmäni. Yritin pysyä ylhäällä ja selvittää piirrosten sisältöä. En tiedä kauan eristys kesti.

Samaisella hoitojaksolla jouduin eristetyksi toisenkin kerran. Olin huoneessani. Istuin sängyn päällä. Luonani oli mieshoitaja, joka halusi antaa lääkkeen injektiona. Hoitaja pyysi, että laskisin housujani, jotta hän olisi voinut antaa injektion pakaraan. En halunnut, että lääkettä annetaan. Olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt kommunikoimaan ja puhumaan kunnolla muiden ihmisten kanssa. Minua hävetti. Olisin halunnut, että naishoitaja olisi tullut antamaan injektion. Ajatus oli ihan kirkkaana päässäni, mutta en pystynyt ilmaisemaan sitä hoitajalle. Pystyin vain heiluttamaan päätäni ja osoittamaan, että kieltäydyn. Lopputulos oli se, että päädyin eristykseen ja housut laskettiin ja injektio annettiin koko laumallisen hoitajien katseiden alla. Toisella kertaa eristyksessä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Maailma katosi. Ei ollut mitään. Ympärillä ei ole mitään. Ei ole olemassa mitään. Vain huone, jossa olen. Kaikki loppuu. Sydämeni ei vain enään pumppaa. Se pysähtyy. Kuolen. Aloin hakata raivoisasti ovea, koska koin todellakin, että sydämeni vain pysähtyy ja hengitys lakkaa. En voi asialle mitään. Ihme kyllä hoitajat tulivat. Sain ruokaa ja ovi jätettiin raolleen, kun ruokailin. Pääsin pois eristyksestä, kun odotin rauhallisesti, enkä yrittänyt poistua ennen kuin sain luvan.

Ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut eristykseen lukuisia kertoja. Niin usein, etten edes jaksa laskea. Jokaiseen hoitojaksooni on kuulunut eristäminen. Usein eristyksen syy on kait ollut häiritsee muiden potilaiden hoitoa. Mitä se tarkoittaa käytännössä, en tiedä. Häiritsee muiden potilaiden hoitoa voi tarkoittaa, että käyttäytyy sekavasti. Mielestäni sekavuus ei voi olla syy eristämiselle, koska sairaalassahan ollaan juuri sen takia, että ollaan sekavia. Pitää olla muita keinoja, miten voidaan hoitaa tilanteet, jos potilaat ovat sekavia. Ei heitä voi rangaista sairauden oireiden esiintymisestä. Yleensä myös tuntuu, että eristämisen syy on häiritsee hoitajia. Eristystä käytetään rankaisukeinona, jos ei suostu johonkin ja eristyksellä myös uhkaillaan potilaita. On ilmeisen helppoa pitää järjestystä yllä ja saada potilaat tekemään, mitä halutaan heittämällä heidät eristykseen. Vaikka olisi miten sekava, potilas alkaa kyllä oppia käyttäytymään, koska eristyksestä ei pääse muuten pois.

Eräs näkemäni eristys on aika kuvaava. Potilas oli tullut osastolle, mistä hän ei ilmeisesti ollut kovin mielissään. Hän ei suostunut pukemaan päälle sairaalan aamutakkia, joka hänelle oli annettu. Hän heitti aamutakin lattialle ja jäi seisomaan aamutakin viereen käytävälle. Mitään ei tapahtunut. Hoitajat poistuivat kansliaan. Potilas seisoi ihan rauhallisesti käytävällä ja aamutakki oli lattialla. Aikaa kului, eikä aamutakki suostunut nousemaan hartioille. Lopulta hoitajat palasivat ja potilas vietiin eristykseen, koska hän ei suostunut pukemaan päälleen aamutakkia. Potilas ei ollut millään tavalla aggressiivinen. Mikähän mahtoi olla tämänkin eristyksen tosiasiallinen peruste?

Kaikkein pahin eristyskokemukseni tapahtui 2009 Kellokoskella juhannuksena. Olin ollut neljän päivän lomalla kotona. Lomalla oli ollut ihanaa. Olin saanut kävellä kotikatujani. Tervehtiä naapureita ja tuttuja. Oli ollut hyvä ja turvallinen olo. Palasin sairaalaan. En kestänyt sitä. Jouduin paniikkiin. Olen vanki. Ovet on lukossa. On päästävä pois. Kävelin levottomasti osastolla ja katselin ikkunoista. Olisiko poliisi, joku. Päästäisi minut ulos. Aloin miettiä, mitä jos mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jos en olisi koskaan ollut täällä, ei olisi syytä pitää minua täällä enään. Aloin järjestellä tavaroita. Pitää pyyhkiä pois kaikki merkit, että olen ollut täällä. Olenko istunut olohuoneen sohvalla. Olen. Miten tyynyt olivat ennen kuin istuin sohvalla. Ruokahuoneen tuoli. Tuoli pitää laittaa takaisin paikallaan. Minusta ei saa olla merkkejä. Olin levoton. Puhuin levottomia. Hoitajat tulivat ja käskivät huoneeseeni. En suostunut menemään huoneeseen, koska ei ollut vielä nukkumaanmeno aika ja mielestäni minulla oli oikeus olla osastolla. Minut passitettiin huoneeseen, mutta tulin sieltä aina pois.

Muistan, miten olin kanslian edessä ja selitin hoitajille varsin tilanteeseen kuulumatonta asiaa, montako Leeviä tiedän. Lopulta jouduin eristykseen, koska olin yhteistyökyvytön ja käyttäytymiseni häiritsi muita potilaita. Papereissani kyllä lukee, että uhkailin muita potilaita. En oikein muista tällaista. Saatoin kyllä sanoa jotain, mikä tulkittiin uhkailuksi tai vittuilla jollekin ohi mennessäni. Päällimmäinen ajatukseni ei kyllä ollut viha muita potilaita kohtaan tai uhkaileminen vaan järjetön pakokauhu siitä, että olen mielisairaalassa. Sairaalan papereihin ei ainakaan kirjoiteta: ”Potilas palannut onnistuneelta kotilomalta. Menettänyt mielenterveytensä ja joutunut pakokauhun valtaan saamastaan hoidosta, minkä johdosta huone-eristetty.”

Kellokosken eristyshuone oli erilainen. Siellä oli ikkuna. Olin aina ajatellut, että eristystä kestäisi varmasti paremmin, jos huoneessa olisi ikkuna. Ikkuna, josta näkee ulos. Ei voi tulla tunnetta, että koko maailma katoaa, jos ikkunasta voi nähdä muun maailman. Ikkunasta voi myös nähdä, onko päivä vai yö. Olin väärässä. Ikkunasta huolimatta menin ihan sekaisin. Ajantajuni katosi. Nukuin ja valvoin, miten sattui. Päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä. En tiennyt yhtään paremmin, kuinka kaun olen ollut eristyksessä. Jossain vaiheessa kysyin hoitajilta, montako päivää olen ollut eristettynä. Tein hiuksiini solmuja. Yhden solmun yhdelle päivälle. Kalenterini ei toiminut. Solmut aukesivat, enkä tiennyt, milloin pitää tehdä uusi solmu. Ikkunasta pystyin näkemään muun maailman, mutta se oli täysin saavuttamattomissani. Näin, miten kaukana tiellä käveli ihminen. Olisin halunnut huuta. Huutaa apua. Mutta ei hän sitä tietenkään olisi kuullut.

Eristykseen joutuminen ajoi minut vieläkin epätoivoisempaan tilanteeseen. Tiesin, että menetän ulkoiluoikeuteni ja varmasti en pääse seuraavana viikonloppuna kotilomalle. Nyt en ainakaan pääse pois sairaalasta. Lomalla olin ollut ihan hyvässä kunnossa. Turvallinen ympäristö oli tukenut mieltäni. Nyt tulin huomattavan sekavaksi. Kun lääkäri tuli käymään eristyksessä, luulin häntä erääksi tutukseni ja ulosantini ei ollut ymmärrettävää.

Oli järkeäkin tallella. Päätin, että pitää tehdä jotain. Pitää keksiä jotain virikkeitä, etten sekoa. Tein eristyksessä kaikenlaista, epätoivoista. Ikkunassa oli kaihtimet. Aloin laskemaan kaihtimia. Se oli aika tylsää ja menin laskuissa sekaisin. Tutkin lattiakaivoa. Tutkailin peiton tikkauksia. Yritin löytää jotain tutkittavaa. Jotain virikkeitä. Jossain vaiheessa laitoin patjan sivuun ja ryhdyin urheilemaan, ettei lihakseni ihan rapistuisi. Seisoin käsilläni. Harjoittelin päällä seisontaa. En tiedä, mitä ihmisen oletetaan tekevän yksin pienessä huoneessa, missä ei ole mitään virikkeitä, jos hän ei nuku.

Huone oli myös erilainen, koska siellä oli kamera. Tai kamera oli näkyvissä. Katossa pleksin takana oli kamera. Kun makasin patjalla lattilalla, minua tuijotti kamera. Kameraa ei päässyt mihinkään pakoon. Tajusin kameran olemassaolon. Pistin pystyyn pantomiinilähetyksen. Esitin erilaisia kuvaelmia ja kerroin asioita, joita halusin kertoa. Mielessäni kuvittelin, että toimiani todella katsottiin ja hoitajat miettivät, mitä kerron. Että toimintani on hoidon kannalta, jotenkin oleellista. Todellisuudessa tuskin. Varmaan joku ohisilmällä katsoi toimintaani ja tuli tulokseen, että olen selvästi sekaisin ja kuulun eristykseen. Potilaiden puheet tai tunteet eivät ole muutenkaan hoidon kannalta merkittäviä. Psykooseihini kuuluu, että käyn läpi mieltä painavia asioita tai ihmissuhdekiemuroita, joita yritän selvittää. Jos joskus olen saanut keskustella jonkun hoitajan kanssa ja pystynyt ilmaisemaan asioitani myös selkeästi ja ymmärrettävästi, vastaus on aina ollut, nyt olet hoidossa, noista asioista voit puhua sitten avohoidossa. Mielisairaala ei ole mikään hoitopaikka, se on säilömö.

Olin eristyksessä. Aika kului. Puhtini alkoi loppua. En pystynyt pitämään enään mielialaa korkealla. Aloin tulla epätoivoiseksi. Eristys ei loppunut. En päässyt pois. Kauan olen ollut täällä? Miksei tämä lopu? Makasin patjalla lattialla. Tuli hyvin voimakas tunne. En kestä. En kestä. En kestä, en kestä, en kestä. En kestä tätä enään sekunttiakaan. Olin lukenut mielenterveyslakia. Tiesin, että leposide-eristettyä pitää olla valvomassa koko ajan hoitaja. En kestä, en kestä, hakkasi vain jokaisessa solussani. En kestä. Nousin patjalta. Nappasin käteeni huoneen nurkassa olevan aika ison muovisen kusiämpärin. En kestä. Taivutin vartaloni ja löin ämpärin kaikella voimalla ylimpään ikkunaan. Ämpäri kimposi ikkunasta. Ikkunat olivat jonkinlaista pleksilasia. En kestä. Otin uudelleen vauhtia ja löin ämpärin ikkunaan vielä kovempaa. Epätoivon vimmalla löin ämpäriä ikkunaan, kunnes ikkuna petti. Siihen tuli pieni reikä ja lattialle tippui kasa pieniä onnettomia lasinsiruja. Otin lasinsiruja käteeni. Seison huoneen nurkassa kädessäni lasinsiruja. Hoitajat tuijottivat minua ovelta. Sanoin, että satutan itseäni lasinsiruilla. Minuutit kuluivat. Hoitajat eivät sanoneet tai tehneet mitään. Seisoin nurkassa lasinsirut kourassa ja mietin, että ei jumalauta tehkää nyt jotain vai pitääkö todella alkaa viiltelemään itseään lasinsiruilla. Minut napattiin kyytiin ja toimitettiin ripeällä tahdilla toisen osaston leposide-eristykseen. Olin turvassa.

Lepositeen on sänky, jossa on paksut nahkaremmit, joilla potilas kiinnitetään sänkyyn niin, ettei hän voi liikkua. Remmit tulevat ranteisiin, nilkkoihin, jalkoihin ja rintakehän ympärille. Koska olen niin pieni kokoinen, remmit voidaan vetää kireälle oikeastaan vain ranteista ja nilkoista. Ihmisen kiinni sitominen voi olla terveydelle vaarallista, siksi potilasta pitää olla tarkkailemassa koko ajan hoitaja. Olin lepositeissä. Tyhjän huoneen kauhu loppui. Vieressäni oli toinen ihminen. Saatoin puhua hoitajalle ja välillä hän jopa vastasi. Välillä siteet avattiin ja pääsin vessaan. Puhuin välillä jotain hieman sekavaa tai vittuilin hoitajalle. Välillä suljin silmäni ja nukuin. Ihanaa. Saan nukkua, levätä. Olla turvassa.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Makasin eristyshuoneessa patjalla. En ollut päässyt pois. Olen taas täällä. Painajainen ei loppunut. Ikkunalasi oli korjattu. Kusiämpäri viety pois. Aloin hakkaamaan epätoivoisesti huoneen ovea ja huutamaan. Päästäkää pois. Hakkasin ovea ja huusin. Kun voimat käsistä loppuivat, hakkasin ovea jaloillani niin että polveni olivat ihan mustelmilla. Ehkä joku tuli, ehkä ei. Joka tapauksessa ovi sulkeutui jälleen ja jäin edelleen yksin huoneeseen. Olin eristyshuoneessa. En pystynyt. En kestänyt. En kestä. En kestä. En vaan kestä. Tein elämäni epätoivoisimman teon. Riisuin yöpaitani ja kiedoin sen kaulani ympärille. Ehkä se suojaisi kaulavaltimoitani. Menin huoneen peräseinää vasteen. Otin vauhtia ja juoksin täysillä pää edelle kohti ikkunalasia. Pääni ja vartalon paino pamahti lasiin. Lasiin tuli pieni reikä. Pääsin lepositeisiin. Lepäämään.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Myöhemmin toinen potilas kertoi, miten oli nähnyt, kun minua oli raahattu ihan tiedottomana lepositeistä aina takaisin eristykseen. Olin eristyksessä. On pakko kestää. En pääse ikinä pois, jos en kestä. Jos en kestä, tämä ei lopu ikinä. Kiedoin itseni tiukalle rullalle peittoon ja kuvittelin, että olen ystäväni sylissä. Joku pitää huolta. Makasin patjalla ja lauloin itselleni kehtolauluja. On pakko kestää. Jossain vaiheessa, sain luvan tulla osastolle ruokailemaan. Sen jälkeen jouduin takaisin eristykseen. Istuin eristyksessä. Odotin ja tuijotin kelloa. Milloin on seuraava ruokailu?

Koko leposide huone-eristysrumba kesti neljä päivää. Tapauksen jälkeen lääkäri kielsi pitkät kotilomat, koska ne selvästi järkyttivät potilaita. Hoitaja pyysi, että allekirjoitan sopimuksen. Sopimuksessa lupasin, etten enään vahingoita sairaalan omaisuutta. Sanoin, etten suostu allekirjoittamaan lappua. Täysin järjetöntä. Olin joutunut yksin huone-eristykseen, ajettu täysin epätoivoiseen tilanteeseen, jossa olin rikkonut ikkunan oman terveyteni vaarantaen, jotta saisin olla jonkun ihmisen seurassa. Ja nyt pitäisi luvata, etten enään käyttäydy kyseisellä tavalla ja aiheuta sairaalalle vahinkoa. Miten voin antaa sellaisia lupauksia. Hoitaja sanoi, että sopimus on pakko allekirjoittaa. Joten allekirjoitin sopimuksen. Kysyin vielä, mitä mahtaa tapahtua, jos rikon lupaustani. No siinä tapauksessa joudun eristykseen.

Yleensä hoitoni alkavat aina eristämisellä. En täysin ymmärrä. En edes ehdi olla osastolla, jotta voitaisiin nähdä, miten käyttäydyn. Olen tullut sairaalaan useamman kerran poliisin toimittamana. Ilmeisesti tämä tarkoittaa aina eristämistä. En ymmärrä tätäkään. Poliisin ei tarvitse käyttää voimakeinoja, eikä kiinniottamiseni ole johtunut siitä, että olisin ollut väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan. Poliisien kanssa voidaan olla ihan asiallisesti ja toimia puhumalla, mutta kun astun sisään päivystykseen muutun jonkinlaiseksi mielipuoleksi, joka täytyy köyttää sänkyyn. Olen maannut päivystyksen käytävällä lepositeissa useamman kerran. Se on muuten hemmetin nöyryyttävää. Kerran poliisit kysyivät pihalla, että haluanko heidän tulevan mukaani vai menenkö yksin päivystykseen. Ei ollut ehkä kannaltani hyvä ratkaisu pyytää poliiseja mukaan, mutta halusin, että joku näkisi, minkälaista kohtelua saan sairaalassa. Menimme sisään ja minua pyydettiinkin heti makaamaan leposidesänkyyn. Siinä sitten makailin ihan rauhallisena. Remmit laitettiin kiinni ja poliisit katsoivat vierestä toimitusta.

Kerran poliisit tulivat jostain syystä osastolle asti. Jouduin lepositeisiin. Poliisit seurasivat sitomistani eristyshuoneessa. Kun päädyn sairaalaan, olen oikeasti hyvin huono vointinen. En ole yleensä nukkunut pitkiin aikoihin. Vointini on hyvin paha ja tarvitsisin apua. Mitä saan? Minut sidotaan sänkyyn tai heitetään yksin huone-eristykseen. Se on sairauden hoitoani. Mitä oikeasti haluisin ja tarvitsisin? Haluisin, että joku pitäisi kädestä. Laittaisi sänkyyn ja auttaisi nukkumaan. Makasin lepositeissä. Oli todella paha olla. Kysyin vieressä olevalta poliisilta, voisiko hän koskea minua. Voisiko hän pitää kiinni hetken aikaa. Poliisi oli todella mukava. Hän laittoi kätensä hetkeksi olkapäälleni. Siinä tilanteessa ele oli todella suuri. Joku oli inhimillinen.

Olen yleensä suostunut kohtalooni tyynen rauhallisesti ja ilman mitään vastustusta. Joskus olen myös ilmaissut mielipiteeni tai laittanut niin sanotusti liinat kiinni eli en ole suostunut liikkumaan. En ole koskaan yrittänyt satuttaa ketään. En ole potkinut, lyönyt tai purrut. Kerran tulin sairaalaan ja jouduin lepositeisiin. Olin ollut jo päivystyksessä lepositeissa ja siellä ollessani, kyllä huutanut, vittuillut ja muutenkin ollut verbaalisesti hankala, koska en järin ollut pitänyt ajatuksesta, että joudun odottamaan osastolle pääsyä makaamalla lepositeissä, enkä voi istua tuolilla niin kuin normaalit ihmiset. Osastolla laitettiin remmit kiinni. Sen lisäksi päähäni laitettiin musta verkkopussi. Ilmeisesti sen takia, etten pystyisi sylkemään. Makasin sänkyyn sidottuna, päässäni pussi. Ajattelin, että nyt alkaa menemään yli. Olen todella kuin kidutettavana oleva vanki. Onnistuin jotenkin keplottelemaan suuni avulla pussin pois päästä. Pussi laitettiin takaisin. Kun olin riisunut sen tarpeeksi monta kertaa, hoitajat luovuttivat.

Toinen ranneside oli todella tiukalla. Nahkaremmeissä on pehmusteet. En ole ihan varma onko kyse pehmusteista vai kidutusvälineestä. Lepositeiden pehmusteet ovat todella karkeaa villaa. Remmi sattui todella paljon ja karhea villa upposi hikiseen ihoon. Makasin sidottuna sänkyyn. En pystynyt liikkumaan. Toiseen ranteeseen sattui koko ajan helvetellisesti. En voinut tehdä mitään. Jalkopäässäni istui hoitaja ja ratkoi sudokuja. Mitä ajattelin? Haistakaa vittu! Olin todella nöyryytetty ja vihainen. Tiesin, että pään aukominenkaan ei tilanteessa auttanut. Haistakaa vittu! Mietin hetken aikaa. Aionko todella tehdä, mitä ajattelin. Ihanko todella? Kyllä. Suljin silmäni. En suostu tähän. Kädet ja jalat sidottuina onnistuin avaamaan housuni ja keplottelin ne nilkkoihin. Tuijottele sitten tuota, kerran siinä istut.

Lepositeiden jälkeen joutuu huone-eristykseen ennen kuin pääsee osastolle. Olen ollut huone-eristyksessä monta kertaa. Lepositeiden kanssa tai ilman. Kerran olin pahasti harhainen. Harhat oli entisestä miesystävästä, joka oli aiemmin ahdistellut ja vainonnut. Jouduin eristykseen. Harhat eivät todellakaan katoa eristyksessä, ne pahenee. Ympärilläni ei ollut ketään toista ihmistä. En voinut puhua kellekään. En voinut nähdä mitään ”normaalia” elämistä ympärilläni. Oli vain minä ja harhat. Se oli hirvittävää. En nähnyt näköharhoja, mutta koin, että vainoojani on huoneessa ja aikoo tappaa minut. Olin pienessä huoneessa, mistä en pääse karkuun ja huoneessa on ihminen, joka tappaa minut. Kuvitelkaa, miltä se tuntuu. Oikeasti mitään hätää ei ollut, mutta ei myöskään ollut ketään ihmistä, joka olisi sanonut, että kokemukseni ei ole totta. Kukaan ei tullut ja sanonut, että tulepa, vaikka syömään välipalaa tai katsomaan telkkaria, sinulla ei ole mitään hätää. Olin menettänyt todellisuudentajuni, eikä ympärilläni ollut mitään tai ketään, mikä olisi tukenut tietoisuutta toisesta todellisuudesta.

Olen oppinut, miten eristyksessä pitää olla. Vaikka olisi miten paha olla, vaikka tulisi pakokauhu, epätoivo, ihan mitä vaan, pitää yrittää olla niin, ettei reagoi mitenkään. Ei saa huutaa. Ei saa alkaa hakata ovea epätoivoisesti. Ei saa liikehtiä levottomasti. Ei saa tehdä mitään outoa. Pitää maata ja olla hiljaa. Silloin voi päästä pois, ehkä nopeasti. Eristyksiä on tehty liian monta kertaa. Henkisen kestävyyteni mitta on tullut täyteen. En pysty enään kestämään eristämistä ollenkaan. En pysty kestämään mielisairaalaan joutumista. Olen kokenut liikaa. Tilanteesta ei pääse pois.

Jouduin kerran putkaan, koska olin nukkunut julkisella paikalla ja vartijat luulivat minun olevan aineissa. Olin putkassa. Tiesin, ettei ihmisiä pidetä putkassa kauan ilman syytä. En ollut tehnyt mitään rikollista. Olin putkassa, en eristyksessä. Putkassa oli vessa. Ja vesipiste. Putkassa oli jopa sisäpuhelin. Pystyin painamaan nappia ja puhumaan poliiseille. He vastasivat. Ymmärsin kyllä, että he eivät enään vastaa, jos painan nappia koko ajan. Olin putkassa. En ollut eristyksessä. Olin putkassa, pakokauhusta ei rangaista. Putkassa oleminen muuttui eristyskokemukseksi. Aloin kirkua. Huusin koko sen ajan, mitä vietin putkassa. Epätoivoista eläimellistä huutoa ja itkua. Taukoamatta. Välillä yritin kynsiä itseäni ulos ovenraosta. Miltä minusta tuntuu eristyksessä? Tältä minusta tuntuu. Tämän minä koen. Makaan hiljaa, paikallani patjalla, yksin eristyshuoneessa. Koko vartaloni kirkuu.

Eristäminen on epäinhimillistä. Osassa Euroopan maita huone-eristys ei ole sallittua. Psykiatrinen sairaalahoito on sairauden hoitoa. Sairauden hoitoon ei pitäisi kuulua rankaisutoimenpiteet. Eristäminen ei myöskään mitenkään paranna mielenterveyttä vaan heikentää sitä. Osassa sairaaloita eristämisiä on pyritty todella vähentämään ja toisissa paikoissa eristämistä tarvitaan hyvin harvoin. Muutamia kertoja vuodessa. Olen ollut viimeisen kerran sairaalassa ja eristettynä vuonna 2014. Silloin en ainakaan huomannut käytännöissä mitään muutosta. Eristäminen ei johdu vain potilaista. Toisilla osastoilla on kulttuuri, jossa eristämistä käytetään paljon. Olen ollut sellaisilla osastoilla. Siellä jo tietoisuus eristyshuoneen olemassa olosta pitää yllä tietynlaista ilmapiiriä ja pelkoa. Kamala sanoa, mutta olen ollut aina helpottunut, kun olen nähnyt, että eristyshuoneen ovella palaa punainen valo. Selli on siis täynnä. En voi itse joutua sinne niin helposti. Pitää olla keinot, jotta kaikkien fyysinen turvallisuus voidaan taata. Osasto on suljettu tila, sieltä ei siirretä ihmisiä mihinkään. Tilanteita voi kuitenkin ratkaista monilla muillakin tavoilla. Laissa ei puhuta edes suoraan väkivaltaisuudesta tai aggressiivisuudesta, eristyksen syy on epäily, että potilas tulee käyttäytymään näin. Jo alkaneita aggressiivisiakin tilanteita voidaan ratkoa muuten kuin eristämisellä. Ihmiset pystyvät myös rauhoittumaan. Se vaatii kuitenkin, että myös hoitajat näkevät vaivaa työnsä eteen. Potilaita voi myös kuunnella. Heidän kanssaan voi keskustella. Heidän näkökantojaan voi ottaa huomioon. Heitä voi kohdella inhimillisesti. Kiihtynyttä potilasta ei tarvitse lisää provosoida. Myös hoitajat voisivat tehdä kompromisseja ja voitaisiin etsiä ratkaisuja, johon myös potilas voi suostua. Nyt hoitajat istuvat kansliassa, komentavat potilaita tekemään asioita. Jos on eri mieltä, uhkaillaan eristyksellä. Jos käyttäytyy sopimattomasti tai kieltäytyy tottelemasta, häkki heiluu. Suomalaista mielenterveyden hoitoa.

.





Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Kategoriat