Merkintöjä mielisairaudesta luku 3.

20.04.2017 - 18:32 / peijaksenpeipponen.


Luku 3. Eristys ja lepositeet

Luulen, että suurimmalla osalla on ihan väärä kuva eristyksestä. Varmaan oletetaan, että sairaalassa on mielipuolisesti riehuvia hulluja, joita on siten pakko sitoa ja laittaa huone-eristykseen. En ole koskaan nähnyt, että kukaan potilas riehuisi osastolla mielipuolisesti. Osastoilla, joilla olen ollut ei ole ollut erityisen väkivaltaista, enkä ole pelännyt muita potilaita. Sen sijaan olen nähnyt lukuisia ihan turhia eristyksiä tai eristyksiä ihan pikku syistä.

Potilas voidaan lain mukaan eristää kolmesta syystä. Jos hän käyttäytymisen tai uhkauksen perusteella todennäköisesti vahingoittaa itseään tai muita. Jos hänen käyttäytymisensä vakavasti vaikeuttaa muiden potilaiden hoitoa tai vakavasti vaarantaa omaa turvallisuutta tai todennäköisesti vahingoittaa merkittävästi omaisuutta. Ja viimeiseksi, jos potilaan eristäminen on välttämätöntä muista erittäin painavasta hoidollisesta syystä. Käytännössä lakia voi tulkita miten vain ja potilaan voi eristää melkein mistä tahansa syystä. Itse en oikeasti näe mitään muuta perustetta eristämisellä kuin, että joku todella riehuisi mielipuolisena ja vakavasti vaarantaisi omansa tai muiden fyysisen turvallisuuden ja tilannetta ei pystyttäisi ratkaisemaan millään muilla keinoin. Eristyksestä päättää lääkäri, mutta lääkärit eivät ole osastolla, joten lääkäri harvoin itse näkee tilanteen hoitajien ja potilaan välillä, joka on päätynyt eristykseen. Olen kokenut eristykset aika traumaattisina. Joskus olen yrittänyt puhua niistä jälkikäteen avohoidossa. Olen yleensä saanut vastakysymyksen. Mutta mitä sinä itse? Eristykselle on syy. Minä.

Eristyshuone on pieni huone. Siellä on patja, peitto ja tyyny. Huoneessa ei ole vessaa tai vesipistettä. Lattiassa on viemäri. Eristyshuoneen ovessa on ikkuna, josta näkee eristyksen eteishuoneeseen. Eristyksestä ei näe suoraan osastolle. Ikkunasta näkee myös kellon. Ilmeisesti kellon pitäisi auttaa ajan seuraamisessa. Itseäni se ei ole auttanut millään tavalla. Menetän aina täysin ajantajuni, mikä on kamalaa. Eristykseen joutuessani olen yleensä sekava. Sen lisäksi olen pumpattu ihan täyteen lääkkeitä. Voin katsoa kelloa, mutta en muista paljonko kello oli, kun katsoin sitä edellisellä kerralla. En siis tiedä paljon aika on kulunut. Eristyshuoneessa on valot päällä koko ajan. Jos olen nukkunut, ja katson kello, se on kuusi, en voi tietää onko kello kuusi aamulla vai illalla. Todella nopeasti, ei ole mitään ajantajua. En tiedä olenko ollut eristyksessä tunteja vai päiviä. Ihmisen luontainen vuorokausirytmi ei ole kahtakymmentäneljää tuntia. Vielä ihan lääkkeissä ja ilman mitään virikkeitä valveillaolo ja nukkuminen menee sekaisin. Hoitajat tuovat toki ruokaa ruoka-aikoina, mutta en pysty myöskään muistamaan, milloin ruoka-ajat ovat ja kuinka kaun on kulunut siitä, kun hoitajat ovat viimeeksi käyneet. Eristyshuoneessa ei ole sisäpuhelinta. Jos pitää päästä vessaan tai haluaa muuten yhteyden hoitajiin, pitää hakata huoneen ovea. Hoitajat tulevat, jos tulevat. Eristettyä tarkkaillaan kameralla, jonka kuva näkyy kansliaan. Eristys on todella kamalaa. Tuntuu siltä, että koko muu maailma katoaa. Ei ole mitään muuta kuin pieni huone ja minä.

Ensimmäisen kerran jouduin eristykseen 2006 heti samoin tein, kun olin saapunut sairaalaan. Mieheni ja lapseni olivat tuoneet minut osastolle. Kun he lähtivät, jäin yksin osaston kansliaan. Olin todella sekaisin. En oikein ymmärtänyt ympärilläni tapahtuvia asioita enkä ymmärtänyt, mitä minulta halutaan. Muistan, että huoneessa oli paljon hoitajia. Selitin jotain sekavia. Koin tunteet tosi voimakkaasti ja tuli ihan fyysisesti paha olo, kun kohtasin negatiivisen tunteen. Luulin, että eräs hoitaja itki. Voin pahoin. Kaaduin lattialle. Minua käskettiin ylös, mutten päässyt. Päädyin eristykseen. Ensimmäisen eristykseni syy oli pelkästään hoidollinen. Alunperin huone-eristys on ollut hoitotoimenpide, eikä keino turvata muiden fyysinen koskemattomuus. Päädyin eristykseen koostumaan. Koostuuko ihminen suljettuna yksin pieneen huoneeseen? No ei todellakaan. Eristyksessä tulee hulluksi.

Aloin hallusinoida. Näin, että eristyshuoneen seinät olivat piirretty ja kirjoitettu täyteen tekstejä ja kuvia. Oletin, että minua varmasti jotenkin tarkkaillaan. Luulin, että katossa on mikrofoni, jonka kautta lääkäri kuuntelee puheitani. Minun pitää selvittää, mitä merkinnät tarkoittaa ja kertoa se lääkärille. Ehkä sitten pääsen ulos. Aloin selvittää arvoitusta. Seinät olivat täynnä piirustuksia. Toisin sanoen tai ulkopuolisen silmin tuijotin ja osoittelin valkoisia seiniä ja puhuin sekavia. Olin hyvin väsynyt ja luultavasti saamani lääkkeet myös väsyttivät. Pelkäsin eristystä. En uskaltanut käydä nukkumaan. Pelkäsin katoavani kokonaan, jos ummistan silmäni. Yritin pysyä ylhäällä ja selvittää piirrosten sisältöä. En tiedä kauan eristys kesti.

Samaisella hoitojaksolla jouduin eristetyksi toisenkin kerran. Olin huoneessani. Istuin sängyn päällä. Luonani oli mieshoitaja, joka halusi antaa lääkkeen injektiona. Hoitaja pyysi, että laskisin housujani, jotta hän olisi voinut antaa injektion pakaraan. En halunnut, että lääkettä annetaan. Olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt kommunikoimaan ja puhumaan kunnolla muiden ihmisten kanssa. Minua hävetti. Olisin halunnut, että naishoitaja olisi tullut antamaan injektion. Ajatus oli ihan kirkkaana päässäni, mutta en pystynyt ilmaisemaan sitä hoitajalle. Pystyin vain heiluttamaan päätäni ja osoittamaan, että kieltäydyn. Lopputulos oli se, että päädyin eristykseen ja housut laskettiin ja injektio annettiin koko laumallisen hoitajien katseiden alla. Toisella kertaa eristyksessä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Maailma katosi. Ei ollut mitään. Ympärillä ei ole mitään. Ei ole olemassa mitään. Vain huone, jossa olen. Kaikki loppuu. Sydämeni ei vain enään pumppaa. Se pysähtyy. Kuolen. Aloin hakata raivoisasti ovea, koska koin todellakin, että sydämeni vain pysähtyy ja hengitys lakkaa. En voi asialle mitään. Ihme kyllä hoitajat tulivat. Sain ruokaa ja ovi jätettiin raolleen, kun ruokailin. Pääsin pois eristyksestä, kun odotin rauhallisesti, enkä yrittänyt poistua ennen kuin sain luvan.

Ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut eristykseen lukuisia kertoja. Niin usein, etten edes jaksa laskea. Jokaiseen hoitojaksooni on kuulunut eristäminen. Usein eristyksen syy on kait ollut häiritsee muiden potilaiden hoitoa. Mitä se tarkoittaa käytännössä, en tiedä. Häiritsee muiden potilaiden hoitoa voi tarkoittaa, että käyttäytyy sekavasti. Mielestäni sekavuus ei voi olla syy eristämiselle, koska sairaalassahan ollaan juuri sen takia, että ollaan sekavia. Pitää olla muita keinoja, miten voidaan hoitaa tilanteet, jos potilaat ovat sekavia. Ei heitä voi rangaista sairauden oireiden esiintymisestä. Yleensä myös tuntuu, että eristämisen syy on häiritsee hoitajia. Eristystä käytetään rankaisukeinona, jos ei suostu johonkin ja eristyksellä myös uhkaillaan potilaita. On ilmeisen helppoa pitää järjestystä yllä ja saada potilaat tekemään, mitä halutaan heittämällä heidät eristykseen. Vaikka olisi miten sekava, potilas alkaa kyllä oppia käyttäytymään, koska eristyksestä ei pääse muuten pois.

Eräs näkemäni eristys on aika kuvaava. Potilas oli tullut osastolle, mistä hän ei ilmeisesti ollut kovin mielissään. Hän ei suostunut pukemaan päälle sairaalan aamutakkia, joka hänelle oli annettu. Hän heitti aamutakin lattialle ja jäi seisomaan aamutakin viereen käytävälle. Mitään ei tapahtunut. Hoitajat poistuivat kansliaan. Potilas seisoi ihan rauhallisesti käytävällä ja aamutakki oli lattialla. Aikaa kului, eikä aamutakki suostunut nousemaan hartioille. Lopulta hoitajat palasivat ja potilas vietiin eristykseen, koska hän ei suostunut pukemaan päälleen aamutakkia. Potilas ei ollut millään tavalla aggressiivinen. Mikähän mahtoi olla tämänkin eristyksen tosiasiallinen peruste?

Kaikkein pahin eristyskokemukseni tapahtui 2009 Kellokoskella juhannuksena. Olin ollut neljän päivän lomalla kotona. Lomalla oli ollut ihanaa. Olin saanut kävellä kotikatujani. Tervehtiä naapureita ja tuttuja. Oli ollut hyvä ja turvallinen olo. Palasin sairaalaan. En kestänyt sitä. Jouduin paniikkiin. Olen vanki. Ovet on lukossa. On päästävä pois. Kävelin levottomasti osastolla ja katselin ikkunoista. Olisiko poliisi, joku. Päästäisi minut ulos. Aloin miettiä, mitä jos mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jos en olisi koskaan ollut täällä, ei olisi syytä pitää minua täällä enään. Aloin järjestellä tavaroita. Pitää pyyhkiä pois kaikki merkit, että olen ollut täällä. Olenko istunut olohuoneen sohvalla. Olen. Miten tyynyt olivat ennen kuin istuin sohvalla. Ruokahuoneen tuoli. Tuoli pitää laittaa takaisin paikallaan. Minusta ei saa olla merkkejä. Olin levoton. Puhuin levottomia. Hoitajat tulivat ja käskivät huoneeseeni. En suostunut menemään huoneeseen, koska ei ollut vielä nukkumaanmeno aika ja mielestäni minulla oli oikeus olla osastolla. Minut passitettiin huoneeseen, mutta tulin sieltä aina pois.

Muistan, miten olin kanslian edessä ja selitin hoitajille varsin tilanteeseen kuulumatonta asiaa, montako Leeviä tiedän. Lopulta jouduin eristykseen, koska olin yhteistyökyvytön ja käyttäytymiseni häiritsi muita potilaita. Papereissani kyllä lukee, että uhkailin muita potilaita. En oikein muista tällaista. Saatoin kyllä sanoa jotain, mikä tulkittiin uhkailuksi tai vittuilla jollekin ohi mennessäni. Päällimmäinen ajatukseni ei kyllä ollut viha muita potilaita kohtaan tai uhkaileminen vaan järjetön pakokauhu siitä, että olen mielisairaalassa. Sairaalan papereihin ei ainakaan kirjoiteta: ”Potilas palannut onnistuneelta kotilomalta. Menettänyt mielenterveytensä ja joutunut pakokauhun valtaan saamastaan hoidosta, minkä johdosta huone-eristetty.”

Kellokosken eristyshuone oli erilainen. Siellä oli ikkuna. Olin aina ajatellut, että eristystä kestäisi varmasti paremmin, jos huoneessa olisi ikkuna. Ikkuna, josta näkee ulos. Ei voi tulla tunnetta, että koko maailma katoaa, jos ikkunasta voi nähdä muun maailman. Ikkunasta voi myös nähdä, onko päivä vai yö. Olin väärässä. Ikkunasta huolimatta menin ihan sekaisin. Ajantajuni katosi. Nukuin ja valvoin, miten sattui. Päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä. En tiennyt yhtään paremmin, kuinka kaun olen ollut eristyksessä. Jossain vaiheessa kysyin hoitajilta, montako päivää olen ollut eristettynä. Tein hiuksiini solmuja. Yhden solmun yhdelle päivälle. Kalenterini ei toiminut. Solmut aukesivat, enkä tiennyt, milloin pitää tehdä uusi solmu. Ikkunasta pystyin näkemään muun maailman, mutta se oli täysin saavuttamattomissani. Näin, miten kaukana tiellä käveli ihminen. Olisin halunnut huuta. Huutaa apua. Mutta ei hän sitä tietenkään olisi kuullut.

Eristykseen joutuminen ajoi minut vieläkin epätoivoisempaan tilanteeseen. Tiesin, että menetän ulkoiluoikeuteni ja varmasti en pääse seuraavana viikonloppuna kotilomalle. Nyt en ainakaan pääse pois sairaalasta. Lomalla olin ollut ihan hyvässä kunnossa. Turvallinen ympäristö oli tukenut mieltäni. Nyt tulin huomattavan sekavaksi. Kun lääkäri tuli käymään eristyksessä, luulin häntä erääksi tutukseni ja ulosantini ei ollut ymmärrettävää.

Oli järkeäkin tallella. Päätin, että pitää tehdä jotain. Pitää keksiä jotain virikkeitä, etten sekoa. Tein eristyksessä kaikenlaista, epätoivoista. Ikkunassa oli kaihtimet. Aloin laskemaan kaihtimia. Se oli aika tylsää ja menin laskuissa sekaisin. Tutkin lattiakaivoa. Tutkailin peiton tikkauksia. Yritin löytää jotain tutkittavaa. Jotain virikkeitä. Jossain vaiheessa laitoin patjan sivuun ja ryhdyin urheilemaan, ettei lihakseni ihan rapistuisi. Seisoin käsilläni. Harjoittelin päällä seisontaa. En tiedä, mitä ihmisen oletetaan tekevän yksin pienessä huoneessa, missä ei ole mitään virikkeitä, jos hän ei nuku.

Huone oli myös erilainen, koska siellä oli kamera. Tai kamera oli näkyvissä. Katossa pleksin takana oli kamera. Kun makasin patjalla lattilalla, minua tuijotti kamera. Kameraa ei päässyt mihinkään pakoon. Tajusin kameran olemassaolon. Pistin pystyyn pantomiinilähetyksen. Esitin erilaisia kuvaelmia ja kerroin asioita, joita halusin kertoa. Mielessäni kuvittelin, että toimiani todella katsottiin ja hoitajat miettivät, mitä kerron. Että toimintani on hoidon kannalta, jotenkin oleellista. Todellisuudessa tuskin. Varmaan joku ohisilmällä katsoi toimintaani ja tuli tulokseen, että olen selvästi sekaisin ja kuulun eristykseen. Potilaiden puheet tai tunteet eivät ole muutenkaan hoidon kannalta merkittäviä. Psykooseihini kuuluu, että käyn läpi mieltä painavia asioita tai ihmissuhdekiemuroita, joita yritän selvittää. Jos joskus olen saanut keskustella jonkun hoitajan kanssa ja pystynyt ilmaisemaan asioitani myös selkeästi ja ymmärrettävästi, vastaus on aina ollut, nyt olet hoidossa, noista asioista voit puhua sitten avohoidossa. Mielisairaala ei ole mikään hoitopaikka, se on säilömö.

Olin eristyksessä. Aika kului. Puhtini alkoi loppua. En pystynyt pitämään enään mielialaa korkealla. Aloin tulla epätoivoiseksi. Eristys ei loppunut. En päässyt pois. Kauan olen ollut täällä? Miksei tämä lopu? Makasin patjalla lattialla. Tuli hyvin voimakas tunne. En kestä. En kestä. En kestä, en kestä, en kestä. En kestä tätä enään sekunttiakaan. Olin lukenut mielenterveyslakia. Tiesin, että leposide-eristettyä pitää olla valvomassa koko ajan hoitaja. En kestä, en kestä, hakkasi vain jokaisessa solussani. En kestä. Nousin patjalta. Nappasin käteeni huoneen nurkassa olevan aika ison muovisen kusiämpärin. En kestä. Taivutin vartaloni ja löin ämpärin kaikella voimalla ylimpään ikkunaan. Ämpäri kimposi ikkunasta. Ikkunat olivat jonkinlaista pleksilasia. En kestä. Otin uudelleen vauhtia ja löin ämpärin ikkunaan vielä kovempaa. Epätoivon vimmalla löin ämpäriä ikkunaan, kunnes ikkuna petti. Siihen tuli pieni reikä ja lattialle tippui kasa pieniä onnettomia lasinsiruja. Otin lasinsiruja käteeni. Seison huoneen nurkassa kädessäni lasinsiruja. Hoitajat tuijottivat minua ovelta. Sanoin, että satutan itseäni lasinsiruilla. Minuutit kuluivat. Hoitajat eivät sanoneet tai tehneet mitään. Seisoin nurkassa lasinsirut kourassa ja mietin, että ei jumalauta tehkää nyt jotain vai pitääkö todella alkaa viiltelemään itseään lasinsiruilla. Minut napattiin kyytiin ja toimitettiin ripeällä tahdilla toisen osaston leposide-eristykseen. Olin turvassa.

Lepositeen on sänky, jossa on paksut nahkaremmit, joilla potilas kiinnitetään sänkyyn niin, ettei hän voi liikkua. Remmit tulevat ranteisiin, nilkkoihin, jalkoihin ja rintakehän ympärille. Koska olen niin pieni kokoinen, remmit voidaan vetää kireälle oikeastaan vain ranteista ja nilkoista. Ihmisen kiinni sitominen voi olla terveydelle vaarallista, siksi potilasta pitää olla tarkkailemassa koko ajan hoitaja. Olin lepositeissä. Tyhjän huoneen kauhu loppui. Vieressäni oli toinen ihminen. Saatoin puhua hoitajalle ja välillä hän jopa vastasi. Välillä siteet avattiin ja pääsin vessaan. Puhuin välillä jotain hieman sekavaa tai vittuilin hoitajalle. Välillä suljin silmäni ja nukuin. Ihanaa. Saan nukkua, levätä. Olla turvassa.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Makasin eristyshuoneessa patjalla. En ollut päässyt pois. Olen taas täällä. Painajainen ei loppunut. Ikkunalasi oli korjattu. Kusiämpäri viety pois. Aloin hakkaamaan epätoivoisesti huoneen ovea ja huutamaan. Päästäkää pois. Hakkasin ovea ja huusin. Kun voimat käsistä loppuivat, hakkasin ovea jaloillani niin että polveni olivat ihan mustelmilla. Ehkä joku tuli, ehkä ei. Joka tapauksessa ovi sulkeutui jälleen ja jäin edelleen yksin huoneeseen. Olin eristyshuoneessa. En pystynyt. En kestänyt. En kestä. En kestä. En vaan kestä. Tein elämäni epätoivoisimman teon. Riisuin yöpaitani ja kiedoin sen kaulani ympärille. Ehkä se suojaisi kaulavaltimoitani. Menin huoneen peräseinää vasteen. Otin vauhtia ja juoksin täysillä pää edelle kohti ikkunalasia. Pääni ja vartalon paino pamahti lasiin. Lasiin tuli pieni reikä. Pääsin lepositeisiin. Lepäämään.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Myöhemmin toinen potilas kertoi, miten oli nähnyt, kun minua oli raahattu ihan tiedottomana lepositeistä aina takaisin eristykseen. Olin eristyksessä. On pakko kestää. En pääse ikinä pois, jos en kestä. Jos en kestä, tämä ei lopu ikinä. Kiedoin itseni tiukalle rullalle peittoon ja kuvittelin, että olen ystäväni sylissä. Joku pitää huolta. Makasin patjalla ja lauloin itselleni kehtolauluja. On pakko kestää. Jossain vaiheessa, sain luvan tulla osastolle ruokailemaan. Sen jälkeen jouduin takaisin eristykseen. Istuin eristyksessä. Odotin ja tuijotin kelloa. Milloin on seuraava ruokailu?

Koko leposide huone-eristysrumba kesti neljä päivää. Tapauksen jälkeen lääkäri kielsi pitkät kotilomat, koska ne selvästi järkyttivät potilaita. Hoitaja pyysi, että allekirjoitan sopimuksen. Sopimuksessa lupasin, etten enään vahingoita sairaalan omaisuutta. Sanoin, etten suostu allekirjoittamaan lappua. Täysin järjetöntä. Olin joutunut yksin huone-eristykseen, ajettu täysin epätoivoiseen tilanteeseen, jossa olin rikkonut ikkunan oman terveyteni vaarantaen, jotta saisin olla jonkun ihmisen seurassa. Ja nyt pitäisi luvata, etten enään käyttäydy kyseisellä tavalla ja aiheuta sairaalalle vahinkoa. Miten voin antaa sellaisia lupauksia. Hoitaja sanoi, että sopimus on pakko allekirjoittaa. Joten allekirjoitin sopimuksen. Kysyin vielä, mitä mahtaa tapahtua, jos rikon lupaustani. No siinä tapauksessa joudun eristykseen.

Yleensä hoitoni alkavat aina eristämisellä. En täysin ymmärrä. En edes ehdi olla osastolla, jotta voitaisiin nähdä, miten käyttäydyn. Olen tullut sairaalaan useamman kerran poliisin toimittamana. Ilmeisesti tämä tarkoittaa aina eristämistä. En ymmärrä tätäkään. Poliisin ei tarvitse käyttää voimakeinoja, eikä kiinniottamiseni ole johtunut siitä, että olisin ollut väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan. Poliisien kanssa voidaan olla ihan asiallisesti ja toimia puhumalla, mutta kun astun sisään päivystykseen muutun jonkinlaiseksi mielipuoleksi, joka täytyy köyttää sänkyyn. Olen maannut päivystyksen käytävällä lepositeissa useamman kerran. Se on muuten hemmetin nöyryyttävää. Kerran poliisit kysyivät pihalla, että haluanko heidän tulevan mukaani vai menenkö yksin päivystykseen. Ei ollut ehkä kannaltani hyvä ratkaisu pyytää poliiseja mukaan, mutta halusin, että joku näkisi, minkälaista kohtelua saan sairaalassa. Menimme sisään ja minua pyydettiinkin heti makaamaan leposidesänkyyn. Siinä sitten makailin ihan rauhallisena. Remmit laitettiin kiinni ja poliisit katsoivat vierestä toimitusta.

Kerran poliisit tulivat jostain syystä osastolle asti. Jouduin lepositeisiin. Poliisit seurasivat sitomistani eristyshuoneessa. Kun päädyn sairaalaan, olen oikeasti hyvin huono vointinen. En ole yleensä nukkunut pitkiin aikoihin. Vointini on hyvin paha ja tarvitsisin apua. Mitä saan? Minut sidotaan sänkyyn tai heitetään yksin huone-eristykseen. Se on sairauden hoitoani. Mitä oikeasti haluisin ja tarvitsisin? Haluisin, että joku pitäisi kädestä. Laittaisi sänkyyn ja auttaisi nukkumaan. Makasin lepositeissä. Oli todella paha olla. Kysyin vieressä olevalta poliisilta, voisiko hän koskea minua. Voisiko hän pitää kiinni hetken aikaa. Poliisi oli todella mukava. Hän laittoi kätensä hetkeksi olkapäälleni. Siinä tilanteessa ele oli todella suuri. Joku oli inhimillinen.

Olen yleensä suostunut kohtalooni tyynen rauhallisesti ja ilman mitään vastustusta. Joskus olen myös ilmaissut mielipiteeni tai laittanut niin sanotusti liinat kiinni eli en ole suostunut liikkumaan. En ole koskaan yrittänyt satuttaa ketään. En ole potkinut, lyönyt tai purrut. Kerran tulin sairaalaan ja jouduin lepositeisiin. Olin ollut jo päivystyksessä lepositeissa ja siellä ollessani, kyllä huutanut, vittuillut ja muutenkin ollut verbaalisesti hankala, koska en järin ollut pitänyt ajatuksesta, että joudun odottamaan osastolle pääsyä makaamalla lepositeissä, enkä voi istua tuolilla niin kuin normaalit ihmiset. Osastolla laitettiin remmit kiinni. Sen lisäksi päähäni laitettiin musta verkkopussi. Ilmeisesti sen takia, etten pystyisi sylkemään. Makasin sänkyyn sidottuna, päässäni pussi. Ajattelin, että nyt alkaa menemään yli. Olen todella kuin kidutettavana oleva vanki. Onnistuin jotenkin keplottelemaan suuni avulla pussin pois päästä. Pussi laitettiin takaisin. Kun olin riisunut sen tarpeeksi monta kertaa, hoitajat luovuttivat.

Toinen ranneside oli todella tiukalla. Nahkaremmeissä on pehmusteet. En ole ihan varma onko kyse pehmusteista vai kidutusvälineestä. Lepositeiden pehmusteet ovat todella karkeaa villaa. Remmi sattui todella paljon ja karhea villa upposi hikiseen ihoon. Makasin sidottuna sänkyyn. En pystynyt liikkumaan. Toiseen ranteeseen sattui koko ajan helvetellisesti. En voinut tehdä mitään. Jalkopäässäni istui hoitaja ja ratkoi sudokuja. Mitä ajattelin? Haistakaa vittu! Olin todella nöyryytetty ja vihainen. Tiesin, että pään aukominenkaan ei tilanteessa auttanut. Haistakaa vittu! Mietin hetken aikaa. Aionko todella tehdä, mitä ajattelin. Ihanko todella? Kyllä. Suljin silmäni. En suostu tähän. Kädet ja jalat sidottuina onnistuin avaamaan housuni ja keplottelin ne nilkkoihin. Tuijottele sitten tuota, kerran siinä istut.

Lepositeiden jälkeen joutuu huone-eristykseen ennen kuin pääsee osastolle. Olen ollut huone-eristyksessä monta kertaa. Lepositeiden kanssa tai ilman. Kerran olin pahasti harhainen. Harhat oli entisestä miesystävästä, joka oli aiemmin ahdistellut ja vainonnut. Jouduin eristykseen. Harhat eivät todellakaan katoa eristyksessä, ne pahenee. Ympärilläni ei ollut ketään toista ihmistä. En voinut puhua kellekään. En voinut nähdä mitään ”normaalia” elämistä ympärilläni. Oli vain minä ja harhat. Se oli hirvittävää. En nähnyt näköharhoja, mutta koin, että vainoojani on huoneessa ja aikoo tappaa minut. Olin pienessä huoneessa, mistä en pääse karkuun ja huoneessa on ihminen, joka tappaa minut. Kuvitelkaa, miltä se tuntuu. Oikeasti mitään hätää ei ollut, mutta ei myöskään ollut ketään ihmistä, joka olisi sanonut, että kokemukseni ei ole totta. Kukaan ei tullut ja sanonut, että tulepa, vaikka syömään välipalaa tai katsomaan telkkaria, sinulla ei ole mitään hätää. Olin menettänyt todellisuudentajuni, eikä ympärilläni ollut mitään tai ketään, mikä olisi tukenut tietoisuutta toisesta todellisuudesta.

Olen oppinut, miten eristyksessä pitää olla. Vaikka olisi miten paha olla, vaikka tulisi pakokauhu, epätoivo, ihan mitä vaan, pitää yrittää olla niin, ettei reagoi mitenkään. Ei saa huutaa. Ei saa alkaa hakata ovea epätoivoisesti. Ei saa liikehtiä levottomasti. Ei saa tehdä mitään outoa. Pitää maata ja olla hiljaa. Silloin voi päästä pois, ehkä nopeasti. Eristyksiä on tehty liian monta kertaa. Henkisen kestävyyteni mitta on tullut täyteen. En pysty enään kestämään eristämistä ollenkaan. En pysty kestämään mielisairaalaan joutumista. Olen kokenut liikaa. Tilanteesta ei pääse pois.

Jouduin kerran putkaan, koska olin nukkunut julkisella paikalla ja vartijat luulivat minun olevan aineissa. Olin putkassa. Tiesin, ettei ihmisiä pidetä putkassa kauan ilman syytä. En ollut tehnyt mitään rikollista. Olin putkassa, en eristyksessä. Putkassa oli vessa. Ja vesipiste. Putkassa oli jopa sisäpuhelin. Pystyin painamaan nappia ja puhumaan poliiseille. He vastasivat. Ymmärsin kyllä, että he eivät enään vastaa, jos painan nappia koko ajan. Olin putkassa. En ollut eristyksessä. Olin putkassa, pakokauhusta ei rangaista. Putkassa oleminen muuttui eristyskokemukseksi. Aloin kirkua. Huusin koko sen ajan, mitä vietin putkassa. Epätoivoista eläimellistä huutoa ja itkua. Taukoamatta. Välillä yritin kynsiä itseäni ulos ovenraosta. Miltä minusta tuntuu eristyksessä? Tältä minusta tuntuu. Tämän minä koen. Makaan hiljaa, paikallani patjalla, yksin eristyshuoneessa. Koko vartaloni kirkuu.

Eristäminen on epäinhimillistä. Osassa Euroopan maita huone-eristys ei ole sallittua. Psykiatrinen sairaalahoito on sairauden hoitoa. Sairauden hoitoon ei pitäisi kuulua rankaisutoimenpiteet. Eristäminen ei myöskään mitenkään paranna mielenterveyttä vaan heikentää sitä. Osassa sairaaloita eristämisiä on pyritty todella vähentämään ja toisissa paikoissa eristämistä tarvitaan hyvin harvoin. Muutamia kertoja vuodessa. Olen ollut viimeisen kerran sairaalassa ja eristettynä vuonna 2014. Silloin en ainakaan huomannut käytännöissä mitään muutosta. Eristäminen ei johdu vain potilaista. Toisilla osastoilla on kulttuuri, jossa eristämistä käytetään paljon. Olen ollut sellaisilla osastoilla. Siellä jo tietoisuus eristyshuoneen olemassa olosta pitää yllä tietynlaista ilmapiiriä ja pelkoa. Kamala sanoa, mutta olen ollut aina helpottunut, kun olen nähnyt, että eristyshuoneen ovella palaa punainen valo. Selli on siis täynnä. En voi itse joutua sinne niin helposti. Pitää olla keinot, jotta kaikkien fyysinen turvallisuus voidaan taata. Osasto on suljettu tila, sieltä ei siirretä ihmisiä mihinkään. Tilanteita voi kuitenkin ratkaista monilla muillakin tavoilla. Laissa ei puhuta edes suoraan väkivaltaisuudesta tai aggressiivisuudesta, eristyksen syy on epäily, että potilas tulee käyttäytymään näin. Jo alkaneita aggressiivisiakin tilanteita voidaan ratkoa muuten kuin eristämisellä. Ihmiset pystyvät myös rauhoittumaan. Se vaatii kuitenkin, että myös hoitajat näkevät vaivaa työnsä eteen. Potilaita voi myös kuunnella. Heidän kanssaan voi keskustella. Heidän näkökantojaan voi ottaa huomioon. Heitä voi kohdella inhimillisesti. Kiihtynyttä potilasta ei tarvitse lisää provosoida. Myös hoitajat voisivat tehdä kompromisseja ja voitaisiin etsiä ratkaisuja, johon myös potilas voi suostua. Nyt hoitajat istuvat kansliassa, komentavat potilaita tekemään asioita. Jos on eri mieltä, uhkaillaan eristyksellä. Jos käyttäytyy sopimattomasti tai kieltäytyy tottelemasta, häkki heiluu. Suomalaista mielenterveyden hoitoa.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.



Kommenttien RSS

Jätä vastaus




Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Kategoriat