Merkintöjä mielisairaudesta luku 4.

21.04.2017 - 18:34 / peijaksenpeipponen.


Luku 4. Arkea mielisairaalassa

Olen ollut monta kertaa sairaalassa. On tullut jo vakiintuneet tavat, miten sairaalassa käyttäydyn. Mielisairaana oleminen on rooli. Se käy työstä.

Sairaalaan joutuminen on usein hyvin hankala tilanne. Ihan kaikille potilaille, ei vain itselleni. Sairaalaan joudutaan usein jotenkin yllättäin niin, että siihen ei ole voinut varautua. Mukana voi olla vain päällä olevat vaatteet. Sitten on suljettuna osastolle, mistä ei pääse mihinkään. Omien asioiden hoitaminen on hankalaa. Hoitajat eivät välitä tai auta, jotta asioita saisi hoidettua.

Ensimmäiseksi alkaa kamala puhelinrumba. Osastoilla on ollut potilaspuhelin, josta voi soittaa ilmaiseksi. Potilailla on myös omat puhelimet. Potilaspuhelin saattaa olla joskus hyvin varattu. Olen saanut aikaiseksi sairaalassa ollessani järkyttäviä puhelinlaskuja. Ensimmäiseksi pitää selvittää, missä koirani ovat, jos en sitä tiedä. Koirille pitää saada järjestettyä myös jokin hoitopaikka. Se on hankalaa. Eläinsuojeluyhdistykset huolehtivat hylätyistä lemmikeistä. Mitään paikkaa, joka huolehtisi lemmikeistä väliaikaisesti esimerkiksi omistajan sairauden takia ei ole. Joskus koirat ovat olleet hetken koirahoitolassa, mutta se on kallista. Varani eivät mitenkään riitä monen kuukauden hoitolamaksuihin. Aika usein vastuun ovat joutuneet kantamaan vanhempani.

Kun koirat ovat hoidossa, pitää järjestää muut asiat, jotta sairaalassa oleminen on siedettävää. Pitää saada rahaa, automaattikortti, pankkitunnukset. Jonkun pitää käydä mahdollisesti kotonani ja hakea tavaroita, joita tarvitsen. Vaatteita, maalaustarvikkeita, mahdollisesti postia. Pitää ilmoittaa kaikille, joille haluaa olevansa sairaalassa, jotta he voivat tulla vierailemaan. Jos on jotain hoidettavia asioita, esimerkiksi laskun maksuja, täytyy soitella kyseisiin tahoihin ja kertoa, että on estynyt hoitamaan asioita, jottei tule isompia ongelmia.

Sairaalassa tarvitsen kalenteria. Jokainen päivä on samanlainen. Ajan kulu menee sekaisin. Jos kalenteria ei ole, se pitää piirtää itse. Kalenteriin olen merkannut eletyt päivät ja merkittävät tapahtumat. Kalenteriin olen myös merkannut mahdolliset tapahtumat. Lääkäritapaamiset, osaston aktiviteetit. Milloin eri vieraita tulee, etteivät kaikki tulisi samana päivänä.

Hoito lähtee siitä, että ensin viedään kaikki. Oma vapaus ansaitaan takaisin hyvällä käytöksellä. Yleensä hoitoni alkavat eristyksestä. Joudun riisumaan itseni alastomaksi hoitajalauman edessä. Luovuttamaan vaatteeni ja vaihtamaan sairaalan pyjamaan. Jään yksin huoneeseen. Pitää päästä pois eristyksestä. Saada oikeus olla muiden kanssa.

Kun on päässyt ulos eristyshelvetistä, pitää saada takaisin omat vaatteet. Potilaiden vaatteet kyllä viedään, vaikka he eivät joutuisi eristykseen. Koen omat vaatteet aika tärkeiksi. Ne ovat tärkeä osa omaa identiteettia. Omista vaatteista täytyy kyllä myös huolehtia. Osastoilla on pesukoneita, joissa potilaat pesevät vaatteitaan.

Seuraavaksi pitää päästä pois suljetulta osastolta. Osasto on aika kamala. Oikeastaan se on vain yksi käytävä. Siellä on potilashuoneet, yksi käytävä, tupakkakoppi, pieni olohuone ja ruokailutila. Osastolla ei ole mitään virikkeitä tai tekemistä. Ainut päiväohjelma on lääkkeidenjako ja ruokailu. Osastolta ei saa poistua. Mitä siellä tehdään? Poltetaan tupakkaa. Osa potilaista on tietysti huonokuntoisia ja nukkuvat paljon. Olin kerran osastolla yli kaksi viikkoa. Pää alkoi pehmetä. On aika vaikea keksiä tekemistä ja saada päivä kulumaan käytävässä. Piirsin joka päivä. Kuvittelin kuin menisin töihin ja aloin piirtämään. Välillä kävelin kuin häkkieläin osaston käytävää. Olisin halunnut ulkoilla. Ramppaamista ei pystynyt jatkamaan kuin rajatun ajan, koska jossain vaiheessa hoitajat alkavat huomautella asiasta. Välillä olen sisustanut huonettani. Eli järjestellyt vähäistä omaisuuttani yöpöydällä eri asetelmiin. Olen harjoitellut, miten sairaalan aamutakki viikataan täydellisesti. Olen tehnyt itselleni erilaisia kampauksia. Aamuisin tein vatsoja ja punnersin. Yksi osaston potilashuoneista on todella pieni. Se on suunnilleen vain kaksi metriä leveä ja neljä pitkä. Huoneessa on kaksi sänkyä. Kun aamulla kuntoilin, puolet vartalostani oli sängyn alla ja pää kopisi seinään. Huonetoverini oli todella mukava ja tulimme hyvin toimeen. Yhdessä pienessä sellissä asuminen vaati kuitenkin aikamoista hienotunteisuutta ja oli rasittavaa, molemmille. Muistan, miten vihdoin sain siirron toiselle osastolla. Makasin uuden huoneeni lattialla selällään kädet ja jalat levitettyinä. Mikä vapaus.

Toisilla osastoilla on toimintaa, vaikkakaan ei joka päivä. Toimintaterapeutti pitää askarteluhetkiä, on ollut jotain runohetkiä, sairaalapapit pitävät keskusteluryhmiä. Voi päästä saunaan, hartaushetkeen tai kuntosalille. Osastot ovat isompia. On väljempää ja on helpompi saada halutessa jonkinlaista yksityisyyttä. Itselleni on ollut tärkeä toimintaterapiahuone. Huoneessa toimintaterapeutti on pitänyt hetkiään. Jos huone on ollut vapaa, sitä on voinut käyttää. Siellä on ollut pöytiä, mankka, puuvärejä, palapelejä, corona. On saanut olla omassa rauhassa. Piirtää tai tehdä jotain muuta. Potilailla on myös omat kahvit ja saa keitellä kahvia tai teetä, kun haluaa.

Johonkin toimintoihin osallistuminen vaatii liikkumisvapauksia. Omien vaatteiden jälkeen aletaan ansaita liikkumisvapauksia. Ensin pitää saada kanttiinilupa. Pääsee poistumaan osastolta sairaalan kanttiiniin pieneksi hetkeksi. Jos mokaa, eli ei tule takaisin sovittuna aikana vapauksia voi menettää ja joutuu aloittamaan alusta. Seuraavaksi pitää saada ulkoiluoikeudet eli saa poistua sairaalasta tunnin ajaksi määrättynä aikana. Seuraava askel on vapaakävelyoikeudet eli saa poistua osastolta milloin haluaa lääkkeiden antoa ja ruokailua lukuunottamatta ja poissa saa olla kaksituntia. Osastolta saa poistua useamman kertaa päivässä. Kun on todistanut kelpoisuutensa ulkoiluoikeuksilla, voi alkaa saada lomia kotiin. Päivälomia tai viikonlopun yli kestäviä yölomia. Lomailujen onnistuttua jossain vaiheessa saa uloskirjauksen ja lopulta takaisin koko itsemääräämisoikeutensa. Portainen hoidon eteneminen ei koske vain pakkohoitopotilaita. Oikeuksien saaminen ei ole myöskään riippuvainen vain potilaiden psyykkisestä kunnosta.

Mielisairaalassa odotetaan, että potilaat noudattavat päiväjärjestystä. Aamulla täytyy herätä. Sängyssä ei saa maata koko päivää. Ruokailuihin ja lääkkeisiin pitää tulla paikalle. Illalla pitää mennä nukkumaan. Ei saa jäädä katsomaan telkkaria. Täsmällisyys ei toimi ollenkaan toiseen suuntaan. Potilaat eivät voi koskaan tietää, mitä tapahtuu ja milloin. Kellokoskella oli rantasauna. Osaston ilmoitustaululla oli lappu, jossa oli saunomisaika. Kerran aloin innostamaan muita potilaita. Nyt lähdetään saunomaan ja uimaan! Saunomaan. Hei kivaa! Sainkin aika monta potilasta mukaani. Istuimme osaston käytävällä muovipussit ja saunakamat valmiina. Odotimme. Hoitajia ei näkynyt. Lähdin etsimään hoitajia. Kaikki hoitajat olivat kahvilla. Sanoin, että nyt on sauna-aika. Ilmoitustaululla lukee sauna-aika. Voisiko joku lähteä kanssamme saunaa? Hoitajat sanoivat, että he eivät lähde mihinkään. He juovat nyt kahvia. Palasin käytävälle. Istuimme ja odotimme. Odotimme kauan. Aika moni luovutti ja lähti pois. Minua hävetti. Olin raahannut koko osaston nököttämään käytävälle. Lopulta hoitajat tulivat. Jäljellä olevien innostus saunaan lähtemisestä oli kadonnut.

Lääkärin tapaaminen on tärkeää. Lopulta lääkäri päättää hoidosta. Saako vapauksia, pääseekö kotiin. Lääkärit eivät ole osastolla. Koskaan ei voi tietää milloin saa nähdä lääkärin. Jo ensimmäisellä sairaalareissulla olin saanut lääkäriajan. Aviomieheni oli myös tullut sairaalaan ja tapaamiseen. Odotimme osastolla lääkäriä. Aika meni. Lopulta menimme kysymään, missä lääkäri viipyi. Hoitaja sanoi, ettei minulla ollut sovittu mitään lääkäritapaamista. Olimme molemmat ihan varmoja, että aika oli annettu. Hirveän vänkäämisen ja odottamisen jälkeen lääkäri saatiin kiinni ja sain nähdä lääkärin. Kellokoskella sanottiin kerran, että lääkäri voisi mahdollisesti ottaa minut vastaa. Lääkäri olisi osastolla koko päivän. Odotin siis lääkäriä. Odotin lääkäriä osastolla koko päivän. En käynyt ulkoilemassa tai tehnyt mitään muutakaan, mitä olisin halunnut. Istuin ja odotin. Iltapäivällä sanottiin, että lääkärin työaika on päättynyt ja hän on poistunut.

Mielisairaalassa oleminen on odottamista. Jatkuvaa odottamista ja jonossa seisomista. Milloin odotetaan lääkkeitä, milloin ruokaa. Odottamisesta saa ihan zeniläisiä meditaatiohetkiä. Istut paikallasi tuolissa reagoimatta mihinkään. Tuijotat valkeaa seinää. Odotat. Jos haluaa jotain aina pitää odottaa. Kerran ihmettelin, miksi yksi potilas vain istui paikallaan käytävällä. Hän odotti. Hän halusi pestä hampaansa. Hampaat olisi voinut pestä vessassa, mutta hänestä oli mukavampi pestä hampaat suihkuhuoneesta. Sielläkin oli lavuaarit. Suihkuhuone oli varattu. Hän odotti.

Mitä mielisairaalassa tehdään? Ei oikein mitään. Sairaalassa on välillä jotain järjestettyä toimintaa, johon voi halutessaan osallistua. Toiminta kestää kuitenkin yleensä tunnin. Tunti on lyhyt aika koko päivästä. Olen yrittänyt osallistua kaikkeen saatavilla olevaan tekemiseen. Olen myös luullut, että aktiivisuus katsottaisiin mahdollisesti terveeksi. Piirtämistä ja maalaamista olen harrastanut paljon. Mielisairaala on kyllä hyvä taideleiri. Ruoka tuodaan eteen ja arkiasioista ei juuri joudu huolehtimaan. Aikaa on rajattomasti. Mitään muuta tekemistä tai häiriötekijöitä ei ole. Taiteiluun saa todellakin keskittyä. Joka päivä olen käynyt ulkoilemassa, jos on ollut oikeuksia. Muu aika on kulunut toisten kanssa juttelemalla, tapaamalla vieraita, tupakoimalla ja hoitamalla vähäisiä toimiaan. Pessyt vaatteita, käynyt suihkussa, kastellut osaston kukkasia, keittänyt kahvia, pedannut sänkyä, käynyt ostoksilla.

Mielisairaalan arkeen on kuulunut myös kuunnella jatkuvaa pottuilu ja vittuilu hoitajien taholta. Kaikki hoitajat eivät tietenkään tähän ole syyllistyneet. Olin kerran saanut juuri ulkoiluoikeudet lääkäriltä. Halusin lähteä ulos. Hoitaja lähti hakemaan takkiani osaston varastosta. Hän tuli takaisin virne naamallaan. Takkia ei löytynyt, nyt et varmaan voi lähteä ulos. Sanoin, että lähden sitten ulos ilman takkia. Avaa ovi. Oli pakko päästä maksuautomaatille maksamaan laskuja. Oli alkukevät ja ulkona oli pakkasta. Ei ollut kovin mukava kävellä ilman takkia automaatille. Kummallisesti takki kyllä löytyi.

Olen joutunut Kellokoskelle kolme kertaa. Ilmeisesti minut on lähetetty sinne kuntoutumaan. Kuntoutumaan, jotta olisin taas yhteiskuntakelpoinen. Mitään kuntoutusta ei ole koskaan aloitettu. En ole tullut siirretyksi oikealle kuntoutusosastolle, enkä ole osallistunut työtoimintaan, mitä sairaalassa järjestetään. Olen onnistunut pääsemään sitä ennen sairaalasta ulos. Kellokoskelle joutuminen ei ole ollut kuntouttavaa, sillä on ollut täysin päinvastainen vaikutus. Kellokoski on kaukana. Kellokoskella luonani kävi hyvin vähän vieraita, koska sinne oli vaikea tulla. Itseasiassa osastolla kävi hyvin harvoin muutenkaan vieraita. Toisessa sairaalassa osastolla oli potilaiden vieraita paljon joka päivä. Olen tuntenut, että olen joutunut täysin eristetyksi muusta yhteiskunnasta. Suhteeni omaan elämään on täysin katkennut. Kellokoski on kyllä kaunis paikka. Olen ollut siellä kesäisin. Sairaalassa on puisto, eikä sairaalan ympärillä ole aitoja. Joen ranta on kaunista seutua. Kauneudesta huolimatta, paikka oli vankila. Kellokoskella hoitajat kohtelivat minua myös paremmin. Osastolla ei juuri käytetty eristystä. Tämä ei vähentänyt kokemustani. Kellokoski oli vankila. Kellokosken sairaala lakkautetaan. Jos järjestetään joku yleisötilaisuus, haluan olla jonossa ensimmäisenä lyömässä lekalla koko paikan paskaksi. Jos joudun vielä sairaalaan, se tulee sijaitsemaan ainakin lähempänä kotiani.

Vitsailin ja olin nenäkäs, kun istuin ensimmäisen kerran ambulanssissa matkalla Kellokoskelle.Oikeasti olin kauhuissani. Kellokoski on ihan oikea mielisairaala. Se ei ole vain yleissairaalan psykiatrinen osasto. Kellokoskella on ihmisiä, jotka ovat olleet sairaalassa vuosia tai vuosikymmeniä. Olin aika hyvässä kunnossa tullessani Kellokoskelle. Pelkäsin, etten pääse sairaalasta enään ikinä pois. Aloin tulemaan hullummaksi.

Aika vain kului, eikä mitään merkkejä kotiuttamisesta ollut. Alkoi tulemaan erilaisia harhaluuloja. Kaikki harhaluulot liittyivät siihen, miten karkaan tai joku pelastaa minut sairaalasta. Jossain vaiheessa aloin leikkimään pakoa. En oikeasti voinut tehdä mitään, jotta olisin päässyt pois sairaalasta. Keksin mielikuvitusleikin. En ollut psykoosissa. Leikin. Telkkarista oli tullut aika hyvä sarja Pako. Oli kaksi veljestä, joista toinen joutui vankilaan. Toinen veljeksistä teki uskomattoman pakosuunnitelman, johon liittyi myös muita vankeja. Leikin pakoa. Ensin piti selvittää ketkä kuusi potilasta kuuluivat pakosuunnitelmaan. Sitten suunnitelma piti laittaa pystyyn. Osa potilaista tiesi leikistäni. Joskus köhimme käytävällä jotain merkkiääniä. Ei niillä ollut oikeasti merkitystä. Ei kukaan ollut oikeasti pakenemassa. Tai ehkä oli. Yritin kyllä ihan oikeasti saada meitä ulos. Yritin kannustaa muita osallistumaan esimerkiksi erilaisiin toimintoihin, koska luulin, että sillä olisi merkitystä ulos pääsyssä. Lopulta istuin osaston käytävällä ja katsoin, kun viimeinen pakosuunnitelmaan kuulunut kotiutettiin. Jäljellä olin vain minä. Aloin tulla todella epätoivoiseksi. En tiedä miksi, mutta luojan kiitos, hoito loppui. En jäänyt leikkimään loppuiäkseni prinsessaa.

Miksen karannut oikeasti? Pääsin ulos osastolta ja olin viikonloppuisin kotona. Ei mielisairaalasta voi karata. Pakkohoitopotilaasta tehdään hakupyyntö poliisille. Ei voi mennä kotiin. Pitäisi oikeasti kadota maan alle. Odottaa, että pakkohoitopäätös loppuu ja toivoa, ettei sitä uusita, jos sen jälkeen päätyy sairaalaan. Toiset potilaat karkasivat. He päätyivät takaisin osastolle ja ulos pääseminen vaikeutui. He menettivät kaikki liikkumisvapautensa ja joutuivat aloittamaan alusta.

Palasin Kellokoskelle kahdesti. Oli järkyttävää palata sairaalaan. Sairaalassa näin ihan samoja ihmisiä kuin vuosia aiemmin. Tapasin sairaalan ruokalassa potilaan, jonka kanssa olin ollut aiemmin samalla osastolla. Hän ei muistanut minua. Koko sen ajan, mitä olin viettänyt muuta elämää sairaalan ulkopuolella hän oli luultavasti ollut sairaalassa. Hän oli ihan varjo entisestä. Apaattinen zombi. Koko iho oli muuttunut harmaaksi. Mitä hänelle oli tehty?

Sairaalareissu ei pääty kotiuttamiseen. Sairaalahoidon jälkeen on vaikeaa. Ensimmäisen Kellokoskikesän jälkeen näin puoli vuotta joka yö kamalia painajaisia. Osa painajaisista liittyi omiin kokemuksiini. Osassa unista kidutettiin ihmisiä, mitä moninaisin keinoin. Kellokosken sairaalan pihalla on pieni sairaalamuseo. Museo oli kerran auki ja sinne olisi päässyt tutustumaan. Kävin ovella, mutta en pystynyt menemään sisään, kun näin siellä olevia kidutusvälineitä. Kellokoskella pääsin tai jouduin sisään ihan oikeaan mielisairaiden maailmaan. Mielisairaiden hoidon historia on synkkä. Potilaita on hoidettu, mitä moninaisin epäinhimillisin keinoin. Oikeammin kidutettu. Olin mielisairas. Pystyin jotenkin samaistumaan ja ymmärtämään, mitä muut ovat joskus kokeneet samojen seinien sisällä. Olin osa jatkumoa.

En voi sanoa laitostuneeni, koska tappelin koko ajan laitosta vastaan ja tein asioita myös oman mieleni mukaan. On hienoa palata kotiin ja nauttia, vaikka siitä, että voi nostaa jalat sohvalle, kun katselee telkkaria. On outoa olla yksin. Sairaalassa on koko ajan jonkun seurassa monta kuukautta putkeen. Yht`äkkiä olin yksin kotona. Ei ole ketään. Vaikkakin mielisairaala, sairaala on yhteisö. Sairaalassa on ollut joku rooli ja paikka. Kotona ei aina ole mitään. Pitää alkaa tekemään töitä, jotta saa jonkin paikan ja roolin. Pitää alkaa rakentaa itselleen elämää. Sillä aikaa, kun olen ollut sairaalassa muut ovat eläneet elämäänsä. Olen ihan ulkona siitä, mitä maailmassa oikeastaan on tapahtunut. Kotona ei tarvitse enään esittää tai selvitä. Sairaalan jälkeen olen tärisevä ihmisraunio sängyn pohjalla. Kestää kauan kasata itsensä kokoon saamastaan mielenterveyden hoidosta. Ja hävettää. Omat psykoosin aikaiset sekoilut ja kylillä tehdyt töppäilyt hävettää. Miten kehtaa mennä edes ulos? Lääkärien näkökulmasta vaivun psykoottisen manian ja sairaalahoidon jälkeen masennukseen, koska se kuuluu sairauteeni. En jaa tätä näkemystä. Jos elämäni kotona on ollut jotenkin kunnossa, jos on ollut elämä mihin palata, en ole vaipunut mihinkään hirveään synkkyyteen. Kahdella ensimmäisellä kerralla, mitään merkittävää mielialan laskua ei maanisen psykoosin jälkeen tullut ollenkaan.

Sairaalakokemuksista on jäänyt jonkinlaisia traumoja. Kävin kerran Kellokoskella. Olin siellä ystäväni kanssa ihan muissa asioissa. Näin kuitenkin sairaalan, kun ajoimme kylään. Käynnin jälkeen makasin kaksi päivää sängyssä ja itkin. Ennen tämän kirjan kirjoittamista en ole pystynyt ajattelemaan kunnolla mitään sairauteeni tai sairaalaan liittyvää kahteen vuoteen. Muistoista tuli niin paha olo, että alkoi oikeasti oksettaa.

Olen tuonut esiin aika paljon epäkohtia ja huonoja muistoja. Lukuunottamatta muita potilaita hyviä muistoja on vähän. Mukavimpia työntekijöitä olivat sairaalapapit ja laitoshoitajat. Sairaalapapit oikeasti kuuntelivat ja olivat myötätuntoisia. Uskon asioista he keskustelivat vain, jos potilas itse otti asian esille. Laitoshoitajat juttelivat ihan normaalisti, jos tapasi heitä työssään osastolla. Jotkut hoitajista olivat ihan mukavia. Kerran eräs hoitaja vei minut toisen osaston parvekkeelle, kun en ollut päässyt ulos pitkään aikaan. Eräs hoitaja printtasi minulle haluamiani kuvia netistä.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.



Kommenttien RSS

Jätä vastaus




Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Kategoriat