Merkintöjä mielisairaudesta luku 7.

24.04.2017 - 18:43 / peijaksenpeipponen.


Luku 7. Me ja ne, kahden maailman välissä

Istun lähijunassa matkalla Helsinkiin. Olen Kellokosken pakkohoitopotilas. Tajuaako kukaan? He istuvat samassa junassa mielipuolisen hullun kanssa, joka on pakkohoidossa mielisairaalassa. Tuntuu hyvältä istua junassa. Katselen ihmisiä. Seuraan ikkunasta tuttua maisemaa. Joku nauraa. Asiat on normaaleja. Olen vapaa tekemään, mitä haluan. Tai en ole. Olen vangittu. Mielisairaalan kahleet painavat nilkkoja. Olen kotilomalla. Huomisen jälkeen palaan pakkohoitopotilaaksi mielisairaalaan. Kuukausia kuluu. Istun lähijunassa matkalla Helsinkiin. On aamu. Seuraan ikkunasta hämärää kaupunkia. Olen lähihoitaja matkalla töihin.

Ensimmäisen psykoosin jälkeen aloin opiskelemaan lähihoitajaksi. Tarkoitukseni oli tulla lastenhoitajaksi. En pystynyt työllistämään itseäni alalla, johon olin aiemmin opiskellut ja muiden töiden saaminen ilman koulutusta näytti olevan mahdotonta. Lastenhoitaja oli ollut yksi nuoruuden unelma-ammateistani. Hakiessani en kyllä tiennyt, että tullakseen lastenhoitajaksi pitää osata hoitaa myös sairaita ja tehdä hoitotoimenpiteitä pistämisestä, haavanhoitoihin. Lähihoitajan työnkuva voi olla todella laaja. Ihme kyllä kaikkeen tottuu.

Vuonna 2009 olin viittä vaille valmis lähihoitaja, kun jouduin jättämään opinnot kesken. Sairastuin ja päädyin lopulta sairaalaan. Olin osastolla. Halusin ehdottomasti osallistua valmistujaisiin, vaikka en itse valmistunutkaan. Sain loman. Istun koulun juhlasalissa muiden vieraiden kanssa. Juhlasali on koristeltu koivuilla. Luokkakaverit ovat salin edessä. Pidetään puheita, jaetaan stipendejä. Luokkakaverini vannovat lähihoitajan eettisen valan. Tilanne on irvokas. Kuuntelen valan vannomista juhlamekossani, hypistelen käsilaukkua. Olen pakkohoitopotilas mielisairaalassa. Kaksi päivää aiemmin olin sairaalan pyjamassa eristyshuoneessa.

Valmistuin lähihoitajaksi 2010. Uravalinta ei ehkä ole ollut paras mahdollinen. Jatkuvaa psykoosiin sairastumista ei voinut myöskään arvata. Koulutukseen pääseminen edellytti lääkärin tutkimuksen ja pääsykokeiden läpäisemistä. Sairastelun takia työkokemukseni hoitoalalta on jäänyt vähäisemmäksi. Olo on välillä hyvin ristiriitainen. Välillä olen mielisairaalapotilas, joka notkuu kanslian edessä ja tuntee tulevansa huonosti kohdelluksi hoitajien taholta. Toisinaan istun itse kansliassa, ja osallistunut hoitajien kahvipöytäkeskusteluihin, hoitajana. Olen hoidon kohde ja sen antaja. Minuun suhtaudutaan täysin erilailla eri rooleissa. Olen kuitenkin koko ajan sama ihminen.

Omat, aika rankat kokemukset, hoidettavana ovat vaikuttaneet myös ammatilliseen suhtautumiseen. Opiskeluja aloittaessa laitosmaailma oli myös minulle täysin vieras, koulua lukuunottamatta. En ole ollut päiväkodissa, enkä ole seurannut laitoselämää läheistenkään kautta. Niin mielisairaalassa kuin muissakin laitoksissa on oma kulttuurinsa. Pidän hoitotyöstä, mutta laitoskulttuuriin sopeutuminen on vaikeaa. En ymmärrä kaikkia sääntöjä, mitä laitoksissa on, koska en aina näe mitään perustetta säännöille. Joskus tunnen itseni ihan natsiksi, kun joudun valvomaan sääntöjen noudattamista, jotka mielestäni ovat järjettömiä, turhia tai omien periaatteiteni vastaisi. Ja olen epäsosiaalinen. Töissä olen töissä. Yritän tehdä työni hyvin. Käytän liian vähän aikaa sosialisointiin muiden työntekijöiden kanssa. Minulla ei ole kovin suurta tarvetta miellyttää muita. En muodosta näkemyksiäni tai mielipiteitäni aina yleisen mielipiteen mukaan. Olen omapäinen. En tarvitse ryhmää joka asiaan, mitä teen. Nykyisin sosiaalisuus on ylikorostunutta. Kaltaiseni ihmisen on haastava selviytyä. Nykyisin olen tehnyt hoitotyötä asiakkaiden kotona. Olen viihtynyt. Teen yksin töitä ja yhden asiakkaan kanssa kerrallaan. Aikani riittää varmasti hänelle. Ympärillämme ei ole laitosta. Asiakas päättää säännöt. Olen hänen kotonaan, hänen elämässään. Tehtäväni ei ole määrätä, miten toinen ihminen haluaa elää elämäänsä.

Loppujen lopuksi asiakkaiden saama hyvä hoito ja huolenpito riippuu hyvin paljon hoitajien persoonallisuudesta ja siitä millainen käytäntö ja kulttuuri hoitopaikassa on. Olen kohdannut mielestäni huonoja hoitajia potilaana ja itse hoitotyötä tekevänä. Olen kohdannut myös erittäin hyviä hoitajia, jotka tekevät työtä suurella sydämellä. Yksi hyvä hoitaja ei kuitenkaan pelasta tilannetta, jos koko paikan kulttuuri ja käytänteet ovat huonoja. Olen ollut tilapäisesti töissä ja työharjoittelussa useassa eri paikassa. Muutaman kerran vakituinen työntekijä on alkanut puhuamaan ongelmastaan. Hän haluisi toimia toisin, järjestää esimerkiksi asiakkaille jotain toimintaa. Muut työntekijät eivät pidä ajatusta tärkeänä tai pitävät hoitajan pyrkimyksiä jopa typeränä tai työtä haittaavana. On raskasta tehdä toisin, jos on yksin, eikä kukaan tue. Hyvä hoitaja vaihtaa työpaikkaa huonon työviihtyvyyden takia. Hoidokit ei vaihda paikkaa mihinkään.

Asiakkaan ja hoitajan suhde ei ole tasa-arvoinen. Se on valtasuhde. Hoitajalla on valtaa. Asiakas on riippuvainen hoitajasta. Hänen tarpeidensa tyydyttyminen riippuu hoitajasta. Hoitajalla on myös valtaa ohjata asiakasta. Hoitaja voi käskeä tai pyytää asiakasta tekemään jotain. Hän voi rajoittaa asiakasta. Hoitaja vaikuttaa asiakkaan elämään. Riippuvuussuhteen takia hoitosuhde ei voi olla koskaan täysin tasa-arvoinen. Mutta sen pitäisi olla tasa-arvoinen siinä suhteessa, että molemmat ovat ihmisiä. Tasa-arvoisia ihmisiä. Olen huomannut, että hoitotyössä on aika vahva me ja ne ajattelu. Ja ne on aina vähemmän ihmisiä kuin me.

Olin kerran päiväsairaalassa potilaana. Aamulla siellä syötiin yhdessä aamupala. Hoitajat ryhmittäytyivät toiseen päähän pitkää pöytää ja potilaat jäivät istumaan vapaille paikoille pöydän toiseen päähän. Hoitajat keskustelivat keskenään vilkkaasti kaikenlaisista arkisista asioista, lasten syntymäpäivistä, päivän säästä. Potilaat istuivat hiljaa ja vaihtoivat välillä keskenään muutaman sanan. Hoitajien keskusteluun oli täysin mahdotonta päästä mukaan, eivätkä he kiinnittäneet potilaisiin mitään huomiota, vaikka istuimme samassa pöydässä. Olimmeko me jotenkin huonompia? Eikö meillä ole elämää, josta keskustella? Olimmeko jotenkin kyvyttömiä osallistumaan normaaliin aamupalakeskusteluun? Oliko meidän ajatukset tai mielipiteet arvottomia? Olen ollut myös yksityisessä kuntoutuspaikassa, jossa syötiin yhteisiä aamupaloja. Paikka ei ollut sairaanhoitoa. Työntekijät ja asiakkaat istuivat sekaisin aamupalapöydässä ja pöydässä keskusteltiin, mitä erilaisemmista asioista. Kukaan ulkopuolinen ei olisi osannut sanoa, ketkä ovat työntekijöitä ja ketkä asiakkaita. Olimme ihmisiä aamupalapöydässä.

Me ja ne. Jos on me hoitajat on myös me potilaat. Kummatkaan ei voi nähdä toisiaan inhimillisesti. Ihmisistä tulee toistensa vihollisia. Olen kuullut, miten asiakkaista puhutaan pahaa tai heidän elämäänsä arvostellaan. Joskus aika törkeästi. Hoitotyössä voi olla vaikeita tilanteita ja se voi olla joskus henkisesti raskasta. Myös hoitajan pitää pystyä käsittelemään jotenkin omat tunteensa ja kohtaamansa asiat. Pitäisi kuitenkin todella tarkkaan miettiä, mitä puhuu. Vaikka puheita ei olisi tarkoitettu asiakkaiden kuultavaksi, puheet vaikuttaa siihen, mitä ihmisistä ajattelee. Lopulta se vaikuttaa myös siihen, miten häntä kohtelee. Hoitajan ammattitaitoa on, että pystyy kohtelemaan kaikkia inhimillisesti ja tasa-arvoisesti, vaikka jokin hoidettavassa tai tämän käytöksessä aiheuttaisi itselle negatiivisia tunteita.

Me ja ne ajattelu aiheuttaa sen, että ne tarvitsevat vähän vähemmän kuin me. Olen monesti ollut pöyristynyt siitä sokeudesta, mikä hoitajilla on asiakkaiden inhimillisiä tarpeita kohtaan. Tarpeita, joita he itsellään pitävät itsestäänselvyyksinä ja niihin oikeutettuna. Ihminen tarvitsee ravintoa, unta, sairautensa hoitoa, hygieniastaan huolehtimista, mutta eihän se riitä. Ihmiset eivät ole pelkkiä hoidettavia lihamöykkyjä. Mikä on elämän sisältö, jos vain syö ja nukkuu. Mikä tarkoitus on elää, jos elämisellä ei ole mitään tarkoitusta. Hoitajille laitos on työpaikka. Heillä on muutakin elämää laitoksen ulkona. Laitoksissa asuville laitos on koko elämä. Se on heidän koko todellisuutensa. On järkyttävää, miten vähäisillä virikkeillä osa vanhuksista elää. On järkyttävää, ettei vanhukset pääse ulos, ikinä, moneen vuoteen. Olen ollut suljettu sisälle, viikoiksi. Viikoiksi, ja se oli kamalaa. En voi kuvitella elämää, jossa en saisi käydä koskaan ulkona. Ihminen voi tietysti olla niin huonossa kunnossa, että ulkoilu ei ole mahdollista. Mutta usein huono kunto on vain tekosyy ja silloinkin voidaan tehdä jotain. Aina voidaan olla inhimillisiä.

Isoäitini joutui lopulta hoitokotiin. Olin opiskelelemassa tulloin lähihoitajaksi. Menin tapaamaan häntä. Olin hieman sekaisin. Hänellä oli oma huone. Yksityisyys ja oma huone ovat hienoja asioita. Isoäitini oli vain niin huonossa kunnossa, että hän ei pystynyt nousemaan sängystä. Hänen puheestaan ei saanut kunnolla selkoa. Hän yritti kovasti sanoa jotain. En ymmärtänyt. Mietin tilannetta. Isoäitini makasi yksin huoneessa koko päivän ja yön. Hän ei itse pystynyt olemaan yhteydessä muihin ihmisiin. Huoneessa kävi hoitajia ruoka-aikaan. Tekemässä pesuja ja muuta. Läheiset kävivät tietysti vierailemassa aina kun pystyivät. Isoäitini oli aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen. Nyt hän tuijotti koko ajan samaa ikkunaa. Makasi yksin sängyssä yksityisessä huoneessaan. Koko ajan, joka päivä. Yksin. Tämä ei ollut yksityisyyttä, tämä oli kidutusta. Menin kysymään hoitajilta, voidaanko isoäitini tuoda osaston puolelle, muiden ihmisten luokse. Hoitajat olivat vaivaantuneita ja selittivät, ettei se oikein käy. Ihmettelin miksei? Ehdotin, että isoäiti nostetaan geriatriseen tuoliin ja kärrätään osastolle. Sekään ei kuulemma käynyt, isoäiti ei kuulemma oikein pystynyt istumaan tuolissa. Aloin hermostua. Yritin perustella, että on ihan sairasta eristää ihminen kokonaan muista ihmisistä. No tämä nyt on näin, asialle ei voi mitään. Hermostuin lisää. Sängyssä on pyörät, huoneessa on ovi. Kärrätkää sitten koko sänky osastolle. Ei ole mitenkään mahdotonta työntää pyörillä oleva sänky ovesta ulos. Eikä se aiheuta edes suurta vaivaa. Lopulta isoäiti työnnettiin sängyssään osastolle ja hän sai erityisluvan viettää aikaa osaston puolella viikonloppuja lukuunottamatta. En tiedä mitä isoäitini ajatteli tästä tai mikä olisi ollut hänen todellinen tahtonsa. Jos itse joudun joskus samaan tilaan, en kyllä haluisi tulla hylätyksi täysin yksin huoneeseen.

Ennen kuin aloin itse opiskella hoitoalaa olin aina kuullut, miten hoitotyö on raskasta, hoitajilla on kamala kiire ja hoitajia on liian vähän. Olin aika hämmentynyt, kun päädyin kentälle. Olen aiemmin opiskellut alaa, missä on tiukkoja deadlineja. Oho, en ehtinyt, ei käy syyksi. Asiat on pakko saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Pidin kiirettä ja stressiä asiana, joka kuuluu työhön. En ole missään työpaikassa nähnyt pidettävän niin pitkiä taukoja kuin hoitoalalla. Hoitajien työ yleensä loppuu myös siihen, kun työpaikan oven sulkee. Monella alalla töitä tuodaan kotiin tai tehdään paljon ylitöitä. Hoidettavia on hankala tuoda kotiin. Kiire on varmasti tottakin, mutta jos ehtii työajalla notkua netissä tai katsella telkkaria ei voi olla kiire.

Päiväkodissa tehtäviä ei jaeta niin, että joku hoitaja olisi vastuussa tietyistä lapsista päivän ajan. Muissa laitoksissa käytäntö taitaa olla aika yleistä. On tietysti hyvä, että tehtävät jaetaan ja että joku on vastuussa tehtävistä. Olisi hirveää, jos epähuomiossa, joku asiakkaista unohdettaisiin. Hoitoala soveltuu kuitenkin huonosti ajatteluun jokainen hoitaa hommansa ja yhtään enempää ei tehdä. Työn kohde on ihminen. En ole välillä ymmärtänyt ollenkaan, mistä kiireestä muut hoitajat puhuvat. Olin kerran vanhusten hoidossa. Usein käytävällä joku vanhuksista pyysi päästä vessaan. Ei minulla ollut koskaan niin kiire, etten olisi ehtinyt viedä heitä vessaan. Joskus olin tekemässä muuta, joten kysyin pystyttekö odottamaan hetken niin palaan kohta. Vein aina kaikki pyytävät vessaan, vaikka he eivät oikeasti olleet työlistassani. Edessäni oli ihminen, joka halusi päästä vessaan. Miten voin sanoa, etten auta häntä. Tarpeidensa tekeminen housuun on todella nöyryyttävää, vaikka housuissa olisi vaippa. Joskus kukaan hoidettavista, joista olin vastuussa ei tarvinnut erityistä hoitoa. Joku toinen vanhus huusi apua. Ihan järjetöntä, etten olisi mennyt auttamaan, kun olin käytettävissä ja vastuuhoitaja hoiti jotain muuta. Ihmiset siellä huutaa ei työtehtävät. Ja jossei ole mitään hoidollisia tehtäviä aina voi viettää aikaa asiakkaiden kanssa, jutella tai keksiä jotain tekemistä. Luoda elämän sisältöä.

Kokemukseni hoitoalasta on tietysti vähäistä ja liian vähäinen hoitajamäärä aiheuttaa myös kiirettä ja sitä, että asiat jäävät tekemättä. Päiväkodeissa ryhmäkoot ovat liian suuria. Joskus joku vanhempi on päivän loputtua tullut kysymään, miten lapsen päivä meni. Kauhukseni tajuan, etten ole edes puhunut kyseisen lapsen kanssa koko päivänä. Päivään kuului myös 24 muuta lasta.

Kiire ja hoitajapula. Nyt hoitotyötä ollaan ulkoistamassa erilaisiksi sähköisiksi sovellutuksiksi ja jopa roboteille. En ymmärrä tätä ollenkaan. Ainut syy, miksi hoitotyötä edes tehdään on inhimillisyys. Pidämme huolta toisistamme, koska olemme inhimillisiä ja välitämme. Omasta mielestäni hoitotyöhön kuuluu aina myös inhimillinen huolenpito, eikä vain erilaisten hoitotoimenpiteiden valmiiksi suorittaminen. Ei voi myöskään olla me ja ne. Me olemme ihmisiä. Me kaikki.

Me ja ne. Istun mielisairaalan kansliassa. Hoitaja pokkuroi. Hän suorastaan leikkii. Hänellä on valta. Istun tuolissa. Puren hampaita yhteen. En voi poistua. Minulle ei ole annettu lupaa poistua. Ja ainahan on olemassa eristys. Muutaman kuukauden päästä. Me ja ne. Kävelemme toisiamme vastaan kadulla. Nyt voisin sylkeä vihani hoitajan kasvoille. Voisin huutaa ja raivota. Kirota ja haukkua hänet alimpaan helvettiin. En tee mitään. Hän ei ole minkään arvoinen. Hän ei pilaa päivääni. Me ja ne loppui jo.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 6.

23.04.2017 - 18:40 / peijaksenpeipponen.


Luku 6. Kapinaa

Sairastuin ja jouduin toisen kerran vuonna 2009 sairaalaan. Lähihoitajan koulutuksestani uupui kaksi viikkoa. Olin ollut työharjoittelussa ja kesätöissä. Olin jo tuolloin ollut aika hämmästynyt siitä millaista elämä laitoksissa on ja miten hoidettavia toisinaan kohdellaan. Olin ihmetellyt ja kritisoinut näkemääni luokkatovereilleni. Miettinyt, miten asioiden pitäisi mielestäni olla. Ja tapana on ollut olla vähän vastarannan kiiski. Olin kuitenkin sen verran kypsynyt, että olin oppinut ymmärtämään, että mikäli haluaa muuttaa asioita paras tapa ei ole kritisoida muita tai tuoda vain esiin epäkohtia. Paras tapa on itse toimia niin kuin kokee oikeaksi ja toivoa, että muut seuraavat perässä. Ihmiset harvemmin pitävät siitä, että heitä haukutaan. Se ei kovin helposti johda positiivisiin muutoksiin. Tälläinen muutosten ajaminen vaatii tietysti paljon omia voimia ja voi olla hidasta.

Olin joutunut siis mielisairaalaan. Katselin ympärilläni olevaa todellisuutta. Joku oli yrittänyt itsemurhaa. Nyt hän istui sairaalan käytävällä ja tuijotti valkoista seinää. Hoitajat istuivat kansliassa. Eikö jonkun pitäisi puhua hänen kanssaan? Eikö häntä pitäisi tukea ja kannustaa, jotta hän saisi takaisin elämän halunsa eikä päätyisi uudelleen yhtä epätoivoiseen ratkaisuun? Oliko valkoisen seinän tuijottaminen hoitoa itsemurhiin? Olin päätynyt suljetulla osastolla vietetyn alkuajan jälkeen psykoosiosastolle. Luultavasti kaikki potilaat olivat pakkohoidossa. Osastolla oli eristyshuone. Ihmiset olivat ihan mukavia, mutta osaston ilmapiiri oli paljon ankeampi ja synkempi kuin toisella osastolla, jossa olin ollut aiemmin.

Päätin ryhtyä kapinaan. Päätin ryhtyä kapinaan psykiatrista järjestelmää vastaan. Päätin kapinoida ankeutta, epäinhimillisyyttä ja toivottamuutta vastaan, jonka koin ympärilläni. Oma vapauteni oli myös riistetty ja olin vangittu. Päätin, että vapauttani ei viedä. Liikkumistani voidaan rajoittaa. Minut voidaan sitoa tai heittää eristykseen. Tavarani voidaan takavarikoida. Minua voidaan käskeä tekemään asioita, joita en halua. Henkisestä vapaudestani en suostu luopumaan. Ajattelun vapauttani ei viedä.

Valitsemani tie ei ollut helppo. Olisin päässyt paljon helpommalla mielistelemällä hoitajia. Sain hankalan potilaan maineen, joka on vaikuttanut saamaani kohteluun. Kerran saatua mainetta on vaikea muuttaa. Mielisairaalassa kapinointi on aika vaikeaa. Liiallisesti niskuroinnista tulee vaikeuksia ja tavoitteeni oli päästä sairaalasta myös pois. Päätin, että yritän auttaa ja tukea muita potilaita. Ihmiset tarvitsee toivoa. Olin itsekin aika heikossa kunnossa ja tässä valitsemassani roolissa ei ollut vapaa päiviä tai taukoja. Kuuntelin muiden murheita, mutta katosin kyllä paikalta, jos alkoi tuntua, etten enään itse jaksa.Yritin myös kannustaa muita osallistumaan tarjolla oleviin virikkeisiin. Yritin olla iloinen ja innostava, koska ilmapiiri oli ankea.

Mielisairaalassa on sääntöjä. Aloin kapinoida järjestelmää vastaan noudattamalla sääntöjä pilkun tarkasti. Petasin sänkyni täydellisesti niin, ettei peitossa ollut yhtään ryppyjä. Pidin huolen siitä, että tavarani yöpöydällä olivat aina todella pedantisti ja siististi. Aloin meikkaamaan ja pidin huolta ulkonäöstäni. En petaa kotona yleensä sänkyä, enkä aina meikkaa. Hoitajat saattoivat kuitenkin huomautella potilaita, jos huoneissa oli epäjärjestystä. Ulkonäöllä oli myös merkitystä, koska itsestä huolta pitäminen ja huoliteltu ulkonäkö merkitsevät jotenkin tervettä mielenterveyttä. Kirjoitin itselleni lapun, jossa oli osaston päivärytmi ja kuljetin sitä takataskussani. Kellon ajat lääkkeiden jaosta, ruokailuista ja muista toiminnoista. Olin aina minuutilleen seisomassa jonossa niin kuin pitikin. Jos sain ulkoiluvapauksia, pidin tarkkaan huolen, etten myöhästynyt sekunttiakaan. Monta kuukautta, lappu perseessä eläminen oli aika raskasta. Mutta potilaille kyllä huomauteltiin, jos he eivät heränneet aamulla tai eivät olleet paikalla lääkkeiden jaossa. Tämän muka normaalin päivärytmin noudattaminen oli sairasta. En elä tällälailla normaalisti. Jos olen töissä, ilmestyn kyllä paikalle, kun työt alkaa, mutta en muuten ole koskaan noudattanut elämässä mitään tarkkoja kellonaikoja. Silloin syödään, kun on nälkä ja ruokaa ehtii tekemään. Nukkumaan käydään, kun väsyttää. Eikö se ole aika loogista? Kelloko muka määrittää, mitä tarpeita ihmisellä on?

Vuonna 2009 sain sairaalaan lasten sormivärit ja paperia. Aloin maalaamaan, mistä tuli tärkeä selviytymiskeino. Maalatessa pystyi myös kapinoimaan. Pystyi sanomaan ääneen asioita ja tunteita, joita ei muuten pystynyt ilmaisemaan. Päätin, että yritän toteuttaa itseäni ja elää elämääni mahdollisimman paljon niin kuin itse haluan, vaikka päivärytmini oli paljolti muiden määräämää. Kävin aina ulkoilemassa, kun siihen oli mahdollisuus. Ulkoilen normaalistikin paljon. Muistan kerran, kun aloin askartelemaan. Se oli aika hankalaa. Olin päättänyt, että nyt askartelen ja sairaala ei sitä estä. Olin yksin toimintaterapiahuoneessa. Tarvitsin terotinta. Kävelin kansliaan ja pyysin terotin. Terotinta ei pidetty potilaiden saatavilla. Monet asiat ovat hoitajien takana ja asioita pitää pyytää hoitajilta. Kävelin takaisin. Terotin kynän ja vein terottimen takaisin. Hetken päästä tarvitsin saksia. Kävelin taas kansliaan tällä kertaa lainaamaan saksia. Kävelin saksien kanssa toimintaterapiahuoneeseen. Leikkasin ja vein sakset takaisin. Kohta tarvitsin liimaa. Piti lähteä taas kansliaan. Askartelu ei todellakaan ollut helppoa. Koko ajan piti kävellä toimintaterapiahuoneen ja kanslian väliä. Lopulta hoitajat kyllästyivät, että toimitin koko ajan jotain asioita kansliassa. Minulle langetettiin sääntö, että saan tulla kansliaan vain kerran tunnissa. Askartelusta tuli liian hankalaa. Ajattelin, että ei minulla mitään asiaa oikeastaan kansliaan olekaan. En käynyt kansliassa enään ollenkaan ja itseasiassa yritin olla osastolla niin, etten joutunut mihinkään tekemisiin hoitajien kanssa. Hoitajat alkoivat valittaa, etten keskustele heidän kanssa ollenkaan. Yritin noudattaa typeriä sääntöjä. Säännöt muuttuivat koko ajan.

Kapinointiini kuului kyllä myös ihan avoin vittuilu ja nenäkkyys hoitajia kohtaan. Se oli taitolaji, koska eristykseen voi aina joutua ja vapauksia voi menettää. Osa hoitajista oli ihan asiallisia ja jotkut joskus jopa mukavia. Jos sain asiallista kohtelua, käyttäydyin usein itsekin asiallisesti. Ajattelin, että kapina mielisairaalassa on vähän kuin tanssisi veitsen terällä. Pitää vain tanssia. Olla kevyt kuin balleriina ja tanssia.

Vuonna 2010 arvostelin ja kritisoin aika paljon ja rankasti hoitoa ja hoitajia muille potilaille. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä se ei ollut kovin hyvä, koska eiväthän muutkaan potilaat pystyneet saamaan mitään muuta apua. Käytökseni aiheutti häiriötä. Suutani yritettiin tukkia lääkkeillä. En ollut erityisen psykoottinen, mutta söin ketiapiinia reilusti yli gramman, vaikka normaali maksimiannos on 800 milligrammaa. Sen lisäksi syötettiin useampaa muuta lääkettä. Tahdonlujuus oli kova, koska hirveistä lääkemääristä huolimatta en suostunut luovuttamaan ja heiluin pystyssä. Jossain vaiheessa tilanne meni sen verran pahaksi, että lääkärin mielestä aiheutin osastolla kapinaa ja agitoin ihmisiä. Päädyin takaisin suljetulle osastolle harjoittelemaan oikeanlaista käyttäytymistä.

Ensimmäisellä kerralla Kellokoskella sairaalaan tuli vierailemaan sirkus. Olin ollut hoidossa kauan ja aloin olemaan aika poikki. Kysyin voisiko, joku hoitaja lähteä henkiseksi tueksi, jotta jaksaisin lähteä katsomaan sirkusta. Minä, eräs toinen potilas ja yksi hoitaja lähdimme tutustamaan sirkukseen. Sairaalan puistossa oli sirkusteltta ja puisto oli täynnä potilaita, hoitajia ja luultavasti myös kyläläisiä. Menimme telttaan sisään. Areenalla oli yksi sirkuslainen, joka alkoi kertoa meille erilaista yleistä tietoa sirkuksesta. En voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni. Edessäni oli esiintyvä taiteilija. Aloin matkia vierässä istuvaa hoitajaa. Istuin samallalailla kädet ristissä. Kun hän kosketti nenäänsä, seurasin perässä. Tein liikkeet korostetusti. Näyttelin. Hoitaja tai kukaan muu yleisöstä ei huomannut puuhiani. Toivottavasti edes sirkuslainen huomasi yhden hullun performanssin ja osasi antaa näytökselle arvoa. Esitelmän jälkeen poistuimme teltasta. Puutarhan yhteen nurkkaan oli tuotu puujalkoja. Itseasiassa osaan kävellä puujaloilla. Kannustin tai pakotin toisen potilaan kävelemään puujaloilla. Olisin halunnut mennä myös itse. Olin kuitenkin ihan poikki. Kysyin hoitajalta voisiko hän tulla myös kävelemään puujaloilla, jotta saisin henkistä tukea. Hoitaja tiuskaisi, että hän ei rupea minulle pelleksi. Esitys oli ohi. Poistuimme osastolle.

Kellokoskella tehtiin kaikki mahdolliset psykologiset testit. Yhdessä testissä oli erilaisia pieniä kuvioita, joita pitää jatkaa ja niistä pitää piirtää jokin esittävä kuva. Olin tehnyt saman testin pyrkiessäni opiskelemaan lähihoitajaksi. Olin jo tuolloin päättänyt, että ratkaisen testin toisin, mikäli se tulee vielä eteeni. Piirrän jokaiseen kuvaan koiran. Piirsin siis jokaiseen kuvaan koiran. Joutui kyllä käyttämään luovuutta ja mielikuvitusta, jotta erilaisista lähtokuvioista sai aikaiseksi esittävän näköisen koiran. Jos kyseessä olisi ollut joku taidekoulun pääsykoe, ratkaisukykyä olisi varmaan arvostettu. Kuvien alle piti kirjoittaa, mitä ne esittää. Koira, koira, koira, koira, koira. Psykologi katsoi paperiani. Ei kelpaa. Tee uudelleen. Piirtelin sitten erilaisia kuvioita, sateenvarjoja ja rappusia, niin kuin koulussa oli käyty testiä läpi, jotta hän voi päätellä niistä sielunelämääni.

Kapinointi oli raskasta. Olin koko ajan osastolla 24 tuntia. Hoito jatkui monia kuukausia. Kerran Kellokoskella koko osasto pakotettiin mökkiretkelle. En olisi halunnut lähteä, koska odotin vierasta ja olin unelmoinut hänen näkemisestä jo viikkoja. Lopulta hän ei päässyt tulemaan ja päädyin muiden kanssa Sahajärvelle. Mökissä tarjoiltiin mehua ja välipalaa. Tunnelma oli aika ankea. Yritin piristää tunnelmaa toisen potilaan kanssa yhteislaululla. Mökillä oli sauna. Seuraavaksi menin saunomaan. Ainoastaan yksi muu naispotilaista lähti mukaan. Sitten heittelin pihalla tikkaa. Paistettiin lettuja. Heiluin, hyörin ja pälätin. Vielä juuri ennen, kuin olimme lähdössä takaisin pyysin lupaa käydä keräämässä kukkia. Kaikki positiivinen pitää repiä irti. Sain luvan. Juoksin hiekkatien laitaa ja etsin katseellani kukkia. Koivun alla oli jotain niittykukkia. Katsoin ympärilleni. Olin yksin. Lyyhistyin polvilleni. Hyvä Jumala kaun tämä vielä kestää. Olen ihan poikki. En enään jaksa. Keräsin itseni ja kukkakimpun. Juoksin hiekkatietä takaisin mökille. Esittelin iloisesti saalistani muille ja kiipesin bussiin. Bussissa laitoin silmät kiinni ja nojasin päätäni vieressä istuvan potilaan olkapäähän.

Kapinahenki on kyllä lauhtunut ja hiipunut, kun hoidot ovat kestäneet kuukausikaupalla. Joskus oma turhautuminen, kun hoito ei lopu on alkanut vaihtua jo muille potilaille ilkeilyksi. Hoidosta johtuvia vihantunteita on aika vaikea purkaa mitenkään. On tosi raskasta esittää koko ajan kuukausi kaupalla jotenkin iloista, olla pirteä ja tehdä koko ajan erilaisia asioita, kun oikeasti on henkisesti ihan hajalla ja poikki. Haluisi vain päästä lepäämään ja turvaan. Saatoin ehkä näyttää hyvinvoivalta, olla nenäkäs ja vittuilla hoitajille, mutta joka ilta makasin sikiöasennossa sängyssä ja tärisin. Kuvittelin, että joku pitää kiinni. Joku pitää kiinni ja välittää. Ilman kuvitelmia olisin juossut päin seiniä.

Oliko kapinoinnissa mitään järkeä? Ehkä ei. Ehkä tapani on hakata päätä seinään, vaikka sitten periaatteesta. Toisaalta kyllä uskon, että elämässä pitää olla periaatteita ja arvoja ja niiden mukaan pitää pyrkiä elämään. En enään jaksa taistella psykiatrista järjestelmää vastaan. Taisteleminen vie liikaa voimia. Haluan keskittyä muuhun elämään. Mietin tämän kirjoittamista. Olisi todella helppoa olla hiljaa ja mennä omassa elämässä eteenpäin. Elämäni on ollut aika hyvää viimeiset kaksi vuotta. Kokemuksistani julkisesti puhuminen voi aiheuttaa myös haittaa tulevaisuuteeni. Olen kärsinyt paljon. Käyttänyt paljon voimiani. Onko aiemmat hetket olleet turhia? Valitsin joskus tien.

En tiedä vaikuttaako merkintäni mihinkään. Onko tällä mitään merkitystä mihinkään tai kenellekään. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että psykiatrisen hoidon on muututtava ja potilaita on kohdeltava inhimillisemmin. Ja sairailla pitää olla toivoa.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 5.

22.04.2017 - 18:38 / peijaksenpeipponen.


Lulu 5. Potilastoverit

Puolet tarinastani kertoisi oikeasti muista potilaista. Siitä mitä olen tehnyt ja kokenut heidän kanssaan. Minkälaisia elämäntarinoita olen nähnyt ja kuullut. En voi kertoa sitä tarinaa. En voi kertoa muiden ihmisten yksityisistä asioista. Se ei olisi oikein. Olen yrittänyt kertoa mahdollisimman vähän.

Tärkeintä mielisairaalassa ovat olleet potilastoverit. Mielisairaalassa hoitajat istuvat keskenään kansliassa tai kahvihuoneessa. Hoitajat eivät juuri juttele potilaiden kanssa. Potilaat ovat keskenään osastolla ja oikeastaan potilaat hoitavat toinen toisiaan. Potilaat viettävät aikaa toistensa kanssa. Potilaat tekevät yhdessä asioita esimerkiksi pelaavat pelejä, ulkoilevat yhdessä. Potilaat juttelevat toistensa kanssa. Kuuntelevat myös toistensa murheita. Tukevat ja kannustavat. En tiedä, onko hoitajilla myös käsitys, että sekavien ja psykoosissa olevien ihmisten kanssa ei voi keskustella. Kummallista kyllä sekavat potilaat voivat keskustella keskenään ja ymmärtää toisiaan, vaikka eivät olekaan samassa psykoosissa.

Lukuunottamatta eristyksiä, ensimmäisellä kerralla viihdyin itseasiassa hyvin sairaalassa. Kun vointini parani, pääsin suljetulta osastolta mukavalle osastolle. Osastolla ei ole eristystä ja siellä hoidetaan myös vapaaehtoisesti hoidossa olevia ja lievemmistä mielenterveysongelmista kärsiviä. Olin ollut työtön ja kaivannut kipeästi, että saisin olla osa jotain yhteisöä. Toiset potilaat olivat tosi mukavia ja osastolla oli todella hyvä henki. Oikeastaan ei puhuttu potilaista vaan asukkaista. Sain kaipaamaani hyväksyntää, vaikkakin mielisairaalassa. Asukkaat juttelivat toistensa kanssa ja tukivat. Keitimme yhdessä kahvia ja jokainen toi kahvipaketteja vuorollaan. Monesti joku tarjosi karkkia tai muita herkkuja. Pelattiin yhdessä. Asioita jaettiin. Sain todella hienoja lahjoja. Itse piirrettyjä kortteja, vaikka mitä. Kerran eräs asukas toi minulle lomaltaan pinnit, koska en saanut hiuksiani kiinni. Yksi asukas neuloi kännykkäpussin. Sain ystävän. Pelasimme yhdessä coronaa, kävimme juoksemassa. Oikeastaan en ole kohdannut samanlaista inhimillisyyttä ja positiivista yhteisöllisyyttä, missään muualla kuin mielisairaalassa. Ihmiset olivat eri ikäisiä, ihan erilaisista taustoista ja suljettuna samaan tilaan. Olin sairaalassa vain reilun kuukauden. Reissusta jäi hyvä mieli.

Myöhemmät kokemukseni ovat olleet synkempiä ja olen joutunut olemaan sairaalassa pidempiä aikoja. Mutta ilman muita potilaita, en olisi selvinnyt. Kiitos. Toiset potilaat ovat olleet se tekijä, joka on tehnyt sairaalasta inhimillisen. Olen saanut tukea. Olen saanut seuraa. Minua kohtaan on oltu ystävällisiä. Olen saanut apua.

Potilaiden välinen liiallinen inhimillisyys on kiellettyä. Jos potilailla on vaikka liian hauskaa keskenään, he nauravat liikaa, asiasta tullaan kyllä huomauttamaan. Mielisairaalassa toisten asioihin ei saa sekaantua. Toista potilasta ei saa puolustaa tai hänelle ei saa vaatia apua, vaikka selvästi näkisi, että toista kohdellaan väärin tai hän on avun tarpeessa. Oikeasti potilaat ovat ihan sekaantuneita toistensa asioihin, koska he juttelevat paljon keskenään ja ihan vapaaehtoisesti kertovat henkilökohtaisista asioistaan. Potilaat eivät saa olla liian läheisessä tekemisessä toistensa kanssa. Olen ollut suljetulla osastolla. Halasin itkevää ihmistä. Olimme piilossa puhelinkopissa, jotta kukaan ei vain näe. Halasin itkevää ihmistä rangaistuksen pelossa.

Monet pienet hetket ovat olleet todella tärkeitä. Olin kerran aika alamaissa. Istuin erään potilaan kanssa ruokalan pöydän äärellä. Tilanne oli synkkä ja toivoton. Hän nappasi pöydältä lautasliinan ja taitteli minulle ruusun. Hän taikoi ruusun tyhjästä. Teki kauneutta mielisairaalan ankeuteen.

Toverillisuudella on myös vähän raadollisempi puoli. Ollessani ensimmäistä kertaa Kellokoskella jo silloin ex-aviomieheni oli käymässä lapseni kanssa. Hän ihmetteli, miksi olen auttanut niin paljon erästä potilasta. Hänen mielestään toinen potilas käytti minua hyväkseen. Sanoin, ettei hän ymmärrä tilannetta myös minä käytin hyväkseni toista potilasta. En kestäisi olla sairaalassa, jos joku ei välillä hymyilisi minulle.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 4.

21.04.2017 - 18:34 / peijaksenpeipponen.


Luku 4. Arkea mielisairaalassa

Olen ollut monta kertaa sairaalassa. On tullut jo vakiintuneet tavat, miten sairaalassa käyttäydyn. Mielisairaana oleminen on rooli. Se käy työstä.

Sairaalaan joutuminen on usein hyvin hankala tilanne. Ihan kaikille potilaille, ei vain itselleni. Sairaalaan joudutaan usein jotenkin yllättäin niin, että siihen ei ole voinut varautua. Mukana voi olla vain päällä olevat vaatteet. Sitten on suljettuna osastolle, mistä ei pääse mihinkään. Omien asioiden hoitaminen on hankalaa. Hoitajat eivät välitä tai auta, jotta asioita saisi hoidettua.

Ensimmäiseksi alkaa kamala puhelinrumba. Osastoilla on ollut potilaspuhelin, josta voi soittaa ilmaiseksi. Potilailla on myös omat puhelimet. Potilaspuhelin saattaa olla joskus hyvin varattu. Olen saanut aikaiseksi sairaalassa ollessani järkyttäviä puhelinlaskuja. Ensimmäiseksi pitää selvittää, missä koirani ovat, jos en sitä tiedä. Koirille pitää saada järjestettyä myös jokin hoitopaikka. Se on hankalaa. Eläinsuojeluyhdistykset huolehtivat hylätyistä lemmikeistä. Mitään paikkaa, joka huolehtisi lemmikeistä väliaikaisesti esimerkiksi omistajan sairauden takia ei ole. Joskus koirat ovat olleet hetken koirahoitolassa, mutta se on kallista. Varani eivät mitenkään riitä monen kuukauden hoitolamaksuihin. Aika usein vastuun ovat joutuneet kantamaan vanhempani.

Kun koirat ovat hoidossa, pitää järjestää muut asiat, jotta sairaalassa oleminen on siedettävää. Pitää saada rahaa, automaattikortti, pankkitunnukset. Jonkun pitää käydä mahdollisesti kotonani ja hakea tavaroita, joita tarvitsen. Vaatteita, maalaustarvikkeita, mahdollisesti postia. Pitää ilmoittaa kaikille, joille haluaa olevansa sairaalassa, jotta he voivat tulla vierailemaan. Jos on jotain hoidettavia asioita, esimerkiksi laskun maksuja, täytyy soitella kyseisiin tahoihin ja kertoa, että on estynyt hoitamaan asioita, jottei tule isompia ongelmia.

Sairaalassa tarvitsen kalenteria. Jokainen päivä on samanlainen. Ajan kulu menee sekaisin. Jos kalenteria ei ole, se pitää piirtää itse. Kalenteriin olen merkannut eletyt päivät ja merkittävät tapahtumat. Kalenteriin olen myös merkannut mahdolliset tapahtumat. Lääkäritapaamiset, osaston aktiviteetit. Milloin eri vieraita tulee, etteivät kaikki tulisi samana päivänä.

Hoito lähtee siitä, että ensin viedään kaikki. Oma vapaus ansaitaan takaisin hyvällä käytöksellä. Yleensä hoitoni alkavat eristyksestä. Joudun riisumaan itseni alastomaksi hoitajalauman edessä. Luovuttamaan vaatteeni ja vaihtamaan sairaalan pyjamaan. Jään yksin huoneeseen. Pitää päästä pois eristyksestä. Saada oikeus olla muiden kanssa.

Kun on päässyt ulos eristyshelvetistä, pitää saada takaisin omat vaatteet. Potilaiden vaatteet kyllä viedään, vaikka he eivät joutuisi eristykseen. Koen omat vaatteet aika tärkeiksi. Ne ovat tärkeä osa omaa identiteettia. Omista vaatteista täytyy kyllä myös huolehtia. Osastoilla on pesukoneita, joissa potilaat pesevät vaatteitaan.

Seuraavaksi pitää päästä pois suljetulta osastolta. Osasto on aika kamala. Oikeastaan se on vain yksi käytävä. Siellä on potilashuoneet, yksi käytävä, tupakkakoppi, pieni olohuone ja ruokailutila. Osastolla ei ole mitään virikkeitä tai tekemistä. Ainut päiväohjelma on lääkkeidenjako ja ruokailu. Osastolta ei saa poistua. Mitä siellä tehdään? Poltetaan tupakkaa. Osa potilaista on tietysti huonokuntoisia ja nukkuvat paljon. Olin kerran osastolla yli kaksi viikkoa. Pää alkoi pehmetä. On aika vaikea keksiä tekemistä ja saada päivä kulumaan käytävässä. Piirsin joka päivä. Kuvittelin kuin menisin töihin ja aloin piirtämään. Välillä kävelin kuin häkkieläin osaston käytävää. Olisin halunnut ulkoilla. Ramppaamista ei pystynyt jatkamaan kuin rajatun ajan, koska jossain vaiheessa hoitajat alkavat huomautella asiasta. Välillä olen sisustanut huonettani. Eli järjestellyt vähäistä omaisuuttani yöpöydällä eri asetelmiin. Olen harjoitellut, miten sairaalan aamutakki viikataan täydellisesti. Olen tehnyt itselleni erilaisia kampauksia. Aamuisin tein vatsoja ja punnersin. Yksi osaston potilashuoneista on todella pieni. Se on suunnilleen vain kaksi metriä leveä ja neljä pitkä. Huoneessa on kaksi sänkyä. Kun aamulla kuntoilin, puolet vartalostani oli sängyn alla ja pää kopisi seinään. Huonetoverini oli todella mukava ja tulimme hyvin toimeen. Yhdessä pienessä sellissä asuminen vaati kuitenkin aikamoista hienotunteisuutta ja oli rasittavaa, molemmille. Muistan, miten vihdoin sain siirron toiselle osastolla. Makasin uuden huoneeni lattialla selällään kädet ja jalat levitettyinä. Mikä vapaus.

Toisilla osastoilla on toimintaa, vaikkakaan ei joka päivä. Toimintaterapeutti pitää askarteluhetkiä, on ollut jotain runohetkiä, sairaalapapit pitävät keskusteluryhmiä. Voi päästä saunaan, hartaushetkeen tai kuntosalille. Osastot ovat isompia. On väljempää ja on helpompi saada halutessa jonkinlaista yksityisyyttä. Itselleni on ollut tärkeä toimintaterapiahuone. Huoneessa toimintaterapeutti on pitänyt hetkiään. Jos huone on ollut vapaa, sitä on voinut käyttää. Siellä on ollut pöytiä, mankka, puuvärejä, palapelejä, corona. On saanut olla omassa rauhassa. Piirtää tai tehdä jotain muuta. Potilailla on myös omat kahvit ja saa keitellä kahvia tai teetä, kun haluaa.

Johonkin toimintoihin osallistuminen vaatii liikkumisvapauksia. Omien vaatteiden jälkeen aletaan ansaita liikkumisvapauksia. Ensin pitää saada kanttiinilupa. Pääsee poistumaan osastolta sairaalan kanttiiniin pieneksi hetkeksi. Jos mokaa, eli ei tule takaisin sovittuna aikana vapauksia voi menettää ja joutuu aloittamaan alusta. Seuraavaksi pitää saada ulkoiluoikeudet eli saa poistua sairaalasta tunnin ajaksi määrättynä aikana. Seuraava askel on vapaakävelyoikeudet eli saa poistua osastolta milloin haluaa lääkkeiden antoa ja ruokailua lukuunottamatta ja poissa saa olla kaksituntia. Osastolta saa poistua useamman kertaa päivässä. Kun on todistanut kelpoisuutensa ulkoiluoikeuksilla, voi alkaa saada lomia kotiin. Päivälomia tai viikonlopun yli kestäviä yölomia. Lomailujen onnistuttua jossain vaiheessa saa uloskirjauksen ja lopulta takaisin koko itsemääräämisoikeutensa. Portainen hoidon eteneminen ei koske vain pakkohoitopotilaita. Oikeuksien saaminen ei ole myöskään riippuvainen vain potilaiden psyykkisestä kunnosta.

Mielisairaalassa odotetaan, että potilaat noudattavat päiväjärjestystä. Aamulla täytyy herätä. Sängyssä ei saa maata koko päivää. Ruokailuihin ja lääkkeisiin pitää tulla paikalle. Illalla pitää mennä nukkumaan. Ei saa jäädä katsomaan telkkaria. Täsmällisyys ei toimi ollenkaan toiseen suuntaan. Potilaat eivät voi koskaan tietää, mitä tapahtuu ja milloin. Kellokoskella oli rantasauna. Osaston ilmoitustaululla oli lappu, jossa oli saunomisaika. Kerran aloin innostamaan muita potilaita. Nyt lähdetään saunomaan ja uimaan! Saunomaan. Hei kivaa! Sainkin aika monta potilasta mukaani. Istuimme osaston käytävällä muovipussit ja saunakamat valmiina. Odotimme. Hoitajia ei näkynyt. Lähdin etsimään hoitajia. Kaikki hoitajat olivat kahvilla. Sanoin, että nyt on sauna-aika. Ilmoitustaululla lukee sauna-aika. Voisiko joku lähteä kanssamme saunaa? Hoitajat sanoivat, että he eivät lähde mihinkään. He juovat nyt kahvia. Palasin käytävälle. Istuimme ja odotimme. Odotimme kauan. Aika moni luovutti ja lähti pois. Minua hävetti. Olin raahannut koko osaston nököttämään käytävälle. Lopulta hoitajat tulivat. Jäljellä olevien innostus saunaan lähtemisestä oli kadonnut.

Lääkärin tapaaminen on tärkeää. Lopulta lääkäri päättää hoidosta. Saako vapauksia, pääseekö kotiin. Lääkärit eivät ole osastolla. Koskaan ei voi tietää milloin saa nähdä lääkärin. Jo ensimmäisellä sairaalareissulla olin saanut lääkäriajan. Aviomieheni oli myös tullut sairaalaan ja tapaamiseen. Odotimme osastolla lääkäriä. Aika meni. Lopulta menimme kysymään, missä lääkäri viipyi. Hoitaja sanoi, ettei minulla ollut sovittu mitään lääkäritapaamista. Olimme molemmat ihan varmoja, että aika oli annettu. Hirveän vänkäämisen ja odottamisen jälkeen lääkäri saatiin kiinni ja sain nähdä lääkärin. Kellokoskella sanottiin kerran, että lääkäri voisi mahdollisesti ottaa minut vastaa. Lääkäri olisi osastolla koko päivän. Odotin siis lääkäriä. Odotin lääkäriä osastolla koko päivän. En käynyt ulkoilemassa tai tehnyt mitään muutakaan, mitä olisin halunnut. Istuin ja odotin. Iltapäivällä sanottiin, että lääkärin työaika on päättynyt ja hän on poistunut.

Mielisairaalassa oleminen on odottamista. Jatkuvaa odottamista ja jonossa seisomista. Milloin odotetaan lääkkeitä, milloin ruokaa. Odottamisesta saa ihan zeniläisiä meditaatiohetkiä. Istut paikallasi tuolissa reagoimatta mihinkään. Tuijotat valkeaa seinää. Odotat. Jos haluaa jotain aina pitää odottaa. Kerran ihmettelin, miksi yksi potilas vain istui paikallaan käytävällä. Hän odotti. Hän halusi pestä hampaansa. Hampaat olisi voinut pestä vessassa, mutta hänestä oli mukavampi pestä hampaat suihkuhuoneesta. Sielläkin oli lavuaarit. Suihkuhuone oli varattu. Hän odotti.

Mitä mielisairaalassa tehdään? Ei oikein mitään. Sairaalassa on välillä jotain järjestettyä toimintaa, johon voi halutessaan osallistua. Toiminta kestää kuitenkin yleensä tunnin. Tunti on lyhyt aika koko päivästä. Olen yrittänyt osallistua kaikkeen saatavilla olevaan tekemiseen. Olen myös luullut, että aktiivisuus katsottaisiin mahdollisesti terveeksi. Piirtämistä ja maalaamista olen harrastanut paljon. Mielisairaala on kyllä hyvä taideleiri. Ruoka tuodaan eteen ja arkiasioista ei juuri joudu huolehtimaan. Aikaa on rajattomasti. Mitään muuta tekemistä tai häiriötekijöitä ei ole. Taiteiluun saa todellakin keskittyä. Joka päivä olen käynyt ulkoilemassa, jos on ollut oikeuksia. Muu aika on kulunut toisten kanssa juttelemalla, tapaamalla vieraita, tupakoimalla ja hoitamalla vähäisiä toimiaan. Pessyt vaatteita, käynyt suihkussa, kastellut osaston kukkasia, keittänyt kahvia, pedannut sänkyä, käynyt ostoksilla.

Mielisairaalan arkeen on kuulunut myös kuunnella jatkuvaa pottuilu ja vittuilu hoitajien taholta. Kaikki hoitajat eivät tietenkään tähän ole syyllistyneet. Olin kerran saanut juuri ulkoiluoikeudet lääkäriltä. Halusin lähteä ulos. Hoitaja lähti hakemaan takkiani osaston varastosta. Hän tuli takaisin virne naamallaan. Takkia ei löytynyt, nyt et varmaan voi lähteä ulos. Sanoin, että lähden sitten ulos ilman takkia. Avaa ovi. Oli pakko päästä maksuautomaatille maksamaan laskuja. Oli alkukevät ja ulkona oli pakkasta. Ei ollut kovin mukava kävellä ilman takkia automaatille. Kummallisesti takki kyllä löytyi.

Olen joutunut Kellokoskelle kolme kertaa. Ilmeisesti minut on lähetetty sinne kuntoutumaan. Kuntoutumaan, jotta olisin taas yhteiskuntakelpoinen. Mitään kuntoutusta ei ole koskaan aloitettu. En ole tullut siirretyksi oikealle kuntoutusosastolle, enkä ole osallistunut työtoimintaan, mitä sairaalassa järjestetään. Olen onnistunut pääsemään sitä ennen sairaalasta ulos. Kellokoskelle joutuminen ei ole ollut kuntouttavaa, sillä on ollut täysin päinvastainen vaikutus. Kellokoski on kaukana. Kellokoskella luonani kävi hyvin vähän vieraita, koska sinne oli vaikea tulla. Itseasiassa osastolla kävi hyvin harvoin muutenkaan vieraita. Toisessa sairaalassa osastolla oli potilaiden vieraita paljon joka päivä. Olen tuntenut, että olen joutunut täysin eristetyksi muusta yhteiskunnasta. Suhteeni omaan elämään on täysin katkennut. Kellokoski on kyllä kaunis paikka. Olen ollut siellä kesäisin. Sairaalassa on puisto, eikä sairaalan ympärillä ole aitoja. Joen ranta on kaunista seutua. Kauneudesta huolimatta, paikka oli vankila. Kellokoskella hoitajat kohtelivat minua myös paremmin. Osastolla ei juuri käytetty eristystä. Tämä ei vähentänyt kokemustani. Kellokoski oli vankila. Kellokosken sairaala lakkautetaan. Jos järjestetään joku yleisötilaisuus, haluan olla jonossa ensimmäisenä lyömässä lekalla koko paikan paskaksi. Jos joudun vielä sairaalaan, se tulee sijaitsemaan ainakin lähempänä kotiani.

Vitsailin ja olin nenäkäs, kun istuin ensimmäisen kerran ambulanssissa matkalla Kellokoskelle.Oikeasti olin kauhuissani. Kellokoski on ihan oikea mielisairaala. Se ei ole vain yleissairaalan psykiatrinen osasto. Kellokoskella on ihmisiä, jotka ovat olleet sairaalassa vuosia tai vuosikymmeniä. Olin aika hyvässä kunnossa tullessani Kellokoskelle. Pelkäsin, etten pääse sairaalasta enään ikinä pois. Aloin tulemaan hullummaksi.

Aika vain kului, eikä mitään merkkejä kotiuttamisesta ollut. Alkoi tulemaan erilaisia harhaluuloja. Kaikki harhaluulot liittyivät siihen, miten karkaan tai joku pelastaa minut sairaalasta. Jossain vaiheessa aloin leikkimään pakoa. En oikeasti voinut tehdä mitään, jotta olisin päässyt pois sairaalasta. Keksin mielikuvitusleikin. En ollut psykoosissa. Leikin. Telkkarista oli tullut aika hyvä sarja Pako. Oli kaksi veljestä, joista toinen joutui vankilaan. Toinen veljeksistä teki uskomattoman pakosuunnitelman, johon liittyi myös muita vankeja. Leikin pakoa. Ensin piti selvittää ketkä kuusi potilasta kuuluivat pakosuunnitelmaan. Sitten suunnitelma piti laittaa pystyyn. Osa potilaista tiesi leikistäni. Joskus köhimme käytävällä jotain merkkiääniä. Ei niillä ollut oikeasti merkitystä. Ei kukaan ollut oikeasti pakenemassa. Tai ehkä oli. Yritin kyllä ihan oikeasti saada meitä ulos. Yritin kannustaa muita osallistumaan esimerkiksi erilaisiin toimintoihin, koska luulin, että sillä olisi merkitystä ulos pääsyssä. Lopulta istuin osaston käytävällä ja katsoin, kun viimeinen pakosuunnitelmaan kuulunut kotiutettiin. Jäljellä olin vain minä. Aloin tulla todella epätoivoiseksi. En tiedä miksi, mutta luojan kiitos, hoito loppui. En jäänyt leikkimään loppuiäkseni prinsessaa.

Miksen karannut oikeasti? Pääsin ulos osastolta ja olin viikonloppuisin kotona. Ei mielisairaalasta voi karata. Pakkohoitopotilaasta tehdään hakupyyntö poliisille. Ei voi mennä kotiin. Pitäisi oikeasti kadota maan alle. Odottaa, että pakkohoitopäätös loppuu ja toivoa, ettei sitä uusita, jos sen jälkeen päätyy sairaalaan. Toiset potilaat karkasivat. He päätyivät takaisin osastolle ja ulos pääseminen vaikeutui. He menettivät kaikki liikkumisvapautensa ja joutuivat aloittamaan alusta.

Palasin Kellokoskelle kahdesti. Oli järkyttävää palata sairaalaan. Sairaalassa näin ihan samoja ihmisiä kuin vuosia aiemmin. Tapasin sairaalan ruokalassa potilaan, jonka kanssa olin ollut aiemmin samalla osastolla. Hän ei muistanut minua. Koko sen ajan, mitä olin viettänyt muuta elämää sairaalan ulkopuolella hän oli luultavasti ollut sairaalassa. Hän oli ihan varjo entisestä. Apaattinen zombi. Koko iho oli muuttunut harmaaksi. Mitä hänelle oli tehty?

Sairaalareissu ei pääty kotiuttamiseen. Sairaalahoidon jälkeen on vaikeaa. Ensimmäisen Kellokoskikesän jälkeen näin puoli vuotta joka yö kamalia painajaisia. Osa painajaisista liittyi omiin kokemuksiini. Osassa unista kidutettiin ihmisiä, mitä moninaisin keinoin. Kellokosken sairaalan pihalla on pieni sairaalamuseo. Museo oli kerran auki ja sinne olisi päässyt tutustumaan. Kävin ovella, mutta en pystynyt menemään sisään, kun näin siellä olevia kidutusvälineitä. Kellokoskella pääsin tai jouduin sisään ihan oikeaan mielisairaiden maailmaan. Mielisairaiden hoidon historia on synkkä. Potilaita on hoidettu, mitä moninaisin epäinhimillisin keinoin. Oikeammin kidutettu. Olin mielisairas. Pystyin jotenkin samaistumaan ja ymmärtämään, mitä muut ovat joskus kokeneet samojen seinien sisällä. Olin osa jatkumoa.

En voi sanoa laitostuneeni, koska tappelin koko ajan laitosta vastaan ja tein asioita myös oman mieleni mukaan. On hienoa palata kotiin ja nauttia, vaikka siitä, että voi nostaa jalat sohvalle, kun katselee telkkaria. On outoa olla yksin. Sairaalassa on koko ajan jonkun seurassa monta kuukautta putkeen. Yht`äkkiä olin yksin kotona. Ei ole ketään. Vaikkakin mielisairaala, sairaala on yhteisö. Sairaalassa on ollut joku rooli ja paikka. Kotona ei aina ole mitään. Pitää alkaa tekemään töitä, jotta saa jonkin paikan ja roolin. Pitää alkaa rakentaa itselleen elämää. Sillä aikaa, kun olen ollut sairaalassa muut ovat eläneet elämäänsä. Olen ihan ulkona siitä, mitä maailmassa oikeastaan on tapahtunut. Kotona ei tarvitse enään esittää tai selvitä. Sairaalan jälkeen olen tärisevä ihmisraunio sängyn pohjalla. Kestää kauan kasata itsensä kokoon saamastaan mielenterveyden hoidosta. Ja hävettää. Omat psykoosin aikaiset sekoilut ja kylillä tehdyt töppäilyt hävettää. Miten kehtaa mennä edes ulos? Lääkärien näkökulmasta vaivun psykoottisen manian ja sairaalahoidon jälkeen masennukseen, koska se kuuluu sairauteeni. En jaa tätä näkemystä. Jos elämäni kotona on ollut jotenkin kunnossa, jos on ollut elämä mihin palata, en ole vaipunut mihinkään hirveään synkkyyteen. Kahdella ensimmäisellä kerralla, mitään merkittävää mielialan laskua ei maanisen psykoosin jälkeen tullut ollenkaan.

Sairaalakokemuksista on jäänyt jonkinlaisia traumoja. Kävin kerran Kellokoskella. Olin siellä ystäväni kanssa ihan muissa asioissa. Näin kuitenkin sairaalan, kun ajoimme kylään. Käynnin jälkeen makasin kaksi päivää sängyssä ja itkin. Ennen tämän kirjan kirjoittamista en ole pystynyt ajattelemaan kunnolla mitään sairauteeni tai sairaalaan liittyvää kahteen vuoteen. Muistoista tuli niin paha olo, että alkoi oikeasti oksettaa.

Olen tuonut esiin aika paljon epäkohtia ja huonoja muistoja. Lukuunottamatta muita potilaita hyviä muistoja on vähän. Mukavimpia työntekijöitä olivat sairaalapapit ja laitoshoitajat. Sairaalapapit oikeasti kuuntelivat ja olivat myötätuntoisia. Uskon asioista he keskustelivat vain, jos potilas itse otti asian esille. Laitoshoitajat juttelivat ihan normaalisti, jos tapasi heitä työssään osastolla. Jotkut hoitajista olivat ihan mukavia. Kerran eräs hoitaja vei minut toisen osaston parvekkeelle, kun en ollut päässyt ulos pitkään aikaan. Eräs hoitaja printtasi minulle haluamiani kuvia netistä.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 3.

20.04.2017 - 18:32 / peijaksenpeipponen.


Luku 3. Eristys ja lepositeet

Luulen, että suurimmalla osalla on ihan väärä kuva eristyksestä. Varmaan oletetaan, että sairaalassa on mielipuolisesti riehuvia hulluja, joita on siten pakko sitoa ja laittaa huone-eristykseen. En ole koskaan nähnyt, että kukaan potilas riehuisi osastolla mielipuolisesti. Osastoilla, joilla olen ollut ei ole ollut erityisen väkivaltaista, enkä ole pelännyt muita potilaita. Sen sijaan olen nähnyt lukuisia ihan turhia eristyksiä tai eristyksiä ihan pikku syistä.

Potilas voidaan lain mukaan eristää kolmesta syystä. Jos hän käyttäytymisen tai uhkauksen perusteella todennäköisesti vahingoittaa itseään tai muita. Jos hänen käyttäytymisensä vakavasti vaikeuttaa muiden potilaiden hoitoa tai vakavasti vaarantaa omaa turvallisuutta tai todennäköisesti vahingoittaa merkittävästi omaisuutta. Ja viimeiseksi, jos potilaan eristäminen on välttämätöntä muista erittäin painavasta hoidollisesta syystä. Käytännössä lakia voi tulkita miten vain ja potilaan voi eristää melkein mistä tahansa syystä. Itse en oikeasti näe mitään muuta perustetta eristämisellä kuin, että joku todella riehuisi mielipuolisena ja vakavasti vaarantaisi omansa tai muiden fyysisen turvallisuuden ja tilannetta ei pystyttäisi ratkaisemaan millään muilla keinoin. Eristyksestä päättää lääkäri, mutta lääkärit eivät ole osastolla, joten lääkäri harvoin itse näkee tilanteen hoitajien ja potilaan välillä, joka on päätynyt eristykseen. Olen kokenut eristykset aika traumaattisina. Joskus olen yrittänyt puhua niistä jälkikäteen avohoidossa. Olen yleensä saanut vastakysymyksen. Mutta mitä sinä itse? Eristykselle on syy. Minä.

Eristyshuone on pieni huone. Siellä on patja, peitto ja tyyny. Huoneessa ei ole vessaa tai vesipistettä. Lattiassa on viemäri. Eristyshuoneen ovessa on ikkuna, josta näkee eristyksen eteishuoneeseen. Eristyksestä ei näe suoraan osastolle. Ikkunasta näkee myös kellon. Ilmeisesti kellon pitäisi auttaa ajan seuraamisessa. Itseäni se ei ole auttanut millään tavalla. Menetän aina täysin ajantajuni, mikä on kamalaa. Eristykseen joutuessani olen yleensä sekava. Sen lisäksi olen pumpattu ihan täyteen lääkkeitä. Voin katsoa kelloa, mutta en muista paljonko kello oli, kun katsoin sitä edellisellä kerralla. En siis tiedä paljon aika on kulunut. Eristyshuoneessa on valot päällä koko ajan. Jos olen nukkunut, ja katson kello, se on kuusi, en voi tietää onko kello kuusi aamulla vai illalla. Todella nopeasti, ei ole mitään ajantajua. En tiedä olenko ollut eristyksessä tunteja vai päiviä. Ihmisen luontainen vuorokausirytmi ei ole kahtakymmentäneljää tuntia. Vielä ihan lääkkeissä ja ilman mitään virikkeitä valveillaolo ja nukkuminen menee sekaisin. Hoitajat tuovat toki ruokaa ruoka-aikoina, mutta en pysty myöskään muistamaan, milloin ruoka-ajat ovat ja kuinka kaun on kulunut siitä, kun hoitajat ovat viimeeksi käyneet. Eristyshuoneessa ei ole sisäpuhelinta. Jos pitää päästä vessaan tai haluaa muuten yhteyden hoitajiin, pitää hakata huoneen ovea. Hoitajat tulevat, jos tulevat. Eristettyä tarkkaillaan kameralla, jonka kuva näkyy kansliaan. Eristys on todella kamalaa. Tuntuu siltä, että koko muu maailma katoaa. Ei ole mitään muuta kuin pieni huone ja minä.

Ensimmäisen kerran jouduin eristykseen 2006 heti samoin tein, kun olin saapunut sairaalaan. Mieheni ja lapseni olivat tuoneet minut osastolle. Kun he lähtivät, jäin yksin osaston kansliaan. Olin todella sekaisin. En oikein ymmärtänyt ympärilläni tapahtuvia asioita enkä ymmärtänyt, mitä minulta halutaan. Muistan, että huoneessa oli paljon hoitajia. Selitin jotain sekavia. Koin tunteet tosi voimakkaasti ja tuli ihan fyysisesti paha olo, kun kohtasin negatiivisen tunteen. Luulin, että eräs hoitaja itki. Voin pahoin. Kaaduin lattialle. Minua käskettiin ylös, mutten päässyt. Päädyin eristykseen. Ensimmäisen eristykseni syy oli pelkästään hoidollinen. Alunperin huone-eristys on ollut hoitotoimenpide, eikä keino turvata muiden fyysinen koskemattomuus. Päädyin eristykseen koostumaan. Koostuuko ihminen suljettuna yksin pieneen huoneeseen? No ei todellakaan. Eristyksessä tulee hulluksi.

Aloin hallusinoida. Näin, että eristyshuoneen seinät olivat piirretty ja kirjoitettu täyteen tekstejä ja kuvia. Oletin, että minua varmasti jotenkin tarkkaillaan. Luulin, että katossa on mikrofoni, jonka kautta lääkäri kuuntelee puheitani. Minun pitää selvittää, mitä merkinnät tarkoittaa ja kertoa se lääkärille. Ehkä sitten pääsen ulos. Aloin selvittää arvoitusta. Seinät olivat täynnä piirustuksia. Toisin sanoen tai ulkopuolisen silmin tuijotin ja osoittelin valkoisia seiniä ja puhuin sekavia. Olin hyvin väsynyt ja luultavasti saamani lääkkeet myös väsyttivät. Pelkäsin eristystä. En uskaltanut käydä nukkumaan. Pelkäsin katoavani kokonaan, jos ummistan silmäni. Yritin pysyä ylhäällä ja selvittää piirrosten sisältöä. En tiedä kauan eristys kesti.

Samaisella hoitojaksolla jouduin eristetyksi toisenkin kerran. Olin huoneessani. Istuin sängyn päällä. Luonani oli mieshoitaja, joka halusi antaa lääkkeen injektiona. Hoitaja pyysi, että laskisin housujani, jotta hän olisi voinut antaa injektion pakaraan. En halunnut, että lääkettä annetaan. Olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt kommunikoimaan ja puhumaan kunnolla muiden ihmisten kanssa. Minua hävetti. Olisin halunnut, että naishoitaja olisi tullut antamaan injektion. Ajatus oli ihan kirkkaana päässäni, mutta en pystynyt ilmaisemaan sitä hoitajalle. Pystyin vain heiluttamaan päätäni ja osoittamaan, että kieltäydyn. Lopputulos oli se, että päädyin eristykseen ja housut laskettiin ja injektio annettiin koko laumallisen hoitajien katseiden alla. Toisella kertaa eristyksessä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Maailma katosi. Ei ollut mitään. Ympärillä ei ole mitään. Ei ole olemassa mitään. Vain huone, jossa olen. Kaikki loppuu. Sydämeni ei vain enään pumppaa. Se pysähtyy. Kuolen. Aloin hakata raivoisasti ovea, koska koin todellakin, että sydämeni vain pysähtyy ja hengitys lakkaa. En voi asialle mitään. Ihme kyllä hoitajat tulivat. Sain ruokaa ja ovi jätettiin raolleen, kun ruokailin. Pääsin pois eristyksestä, kun odotin rauhallisesti, enkä yrittänyt poistua ennen kuin sain luvan.

Ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut eristykseen lukuisia kertoja. Niin usein, etten edes jaksa laskea. Jokaiseen hoitojaksooni on kuulunut eristäminen. Usein eristyksen syy on kait ollut häiritsee muiden potilaiden hoitoa. Mitä se tarkoittaa käytännössä, en tiedä. Häiritsee muiden potilaiden hoitoa voi tarkoittaa, että käyttäytyy sekavasti. Mielestäni sekavuus ei voi olla syy eristämiselle, koska sairaalassahan ollaan juuri sen takia, että ollaan sekavia. Pitää olla muita keinoja, miten voidaan hoitaa tilanteet, jos potilaat ovat sekavia. Ei heitä voi rangaista sairauden oireiden esiintymisestä. Yleensä myös tuntuu, että eristämisen syy on häiritsee hoitajia. Eristystä käytetään rankaisukeinona, jos ei suostu johonkin ja eristyksellä myös uhkaillaan potilaita. On ilmeisen helppoa pitää järjestystä yllä ja saada potilaat tekemään, mitä halutaan heittämällä heidät eristykseen. Vaikka olisi miten sekava, potilas alkaa kyllä oppia käyttäytymään, koska eristyksestä ei pääse muuten pois.

Eräs näkemäni eristys on aika kuvaava. Potilas oli tullut osastolle, mistä hän ei ilmeisesti ollut kovin mielissään. Hän ei suostunut pukemaan päälle sairaalan aamutakkia, joka hänelle oli annettu. Hän heitti aamutakin lattialle ja jäi seisomaan aamutakin viereen käytävälle. Mitään ei tapahtunut. Hoitajat poistuivat kansliaan. Potilas seisoi ihan rauhallisesti käytävällä ja aamutakki oli lattialla. Aikaa kului, eikä aamutakki suostunut nousemaan hartioille. Lopulta hoitajat palasivat ja potilas vietiin eristykseen, koska hän ei suostunut pukemaan päälleen aamutakkia. Potilas ei ollut millään tavalla aggressiivinen. Mikähän mahtoi olla tämänkin eristyksen tosiasiallinen peruste?

Kaikkein pahin eristyskokemukseni tapahtui 2009 Kellokoskella juhannuksena. Olin ollut neljän päivän lomalla kotona. Lomalla oli ollut ihanaa. Olin saanut kävellä kotikatujani. Tervehtiä naapureita ja tuttuja. Oli ollut hyvä ja turvallinen olo. Palasin sairaalaan. En kestänyt sitä. Jouduin paniikkiin. Olen vanki. Ovet on lukossa. On päästävä pois. Kävelin levottomasti osastolla ja katselin ikkunoista. Olisiko poliisi, joku. Päästäisi minut ulos. Aloin miettiä, mitä jos mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jos en olisi koskaan ollut täällä, ei olisi syytä pitää minua täällä enään. Aloin järjestellä tavaroita. Pitää pyyhkiä pois kaikki merkit, että olen ollut täällä. Olenko istunut olohuoneen sohvalla. Olen. Miten tyynyt olivat ennen kuin istuin sohvalla. Ruokahuoneen tuoli. Tuoli pitää laittaa takaisin paikallaan. Minusta ei saa olla merkkejä. Olin levoton. Puhuin levottomia. Hoitajat tulivat ja käskivät huoneeseeni. En suostunut menemään huoneeseen, koska ei ollut vielä nukkumaanmeno aika ja mielestäni minulla oli oikeus olla osastolla. Minut passitettiin huoneeseen, mutta tulin sieltä aina pois.

Muistan, miten olin kanslian edessä ja selitin hoitajille varsin tilanteeseen kuulumatonta asiaa, montako Leeviä tiedän. Lopulta jouduin eristykseen, koska olin yhteistyökyvytön ja käyttäytymiseni häiritsi muita potilaita. Papereissani kyllä lukee, että uhkailin muita potilaita. En oikein muista tällaista. Saatoin kyllä sanoa jotain, mikä tulkittiin uhkailuksi tai vittuilla jollekin ohi mennessäni. Päällimmäinen ajatukseni ei kyllä ollut viha muita potilaita kohtaan tai uhkaileminen vaan järjetön pakokauhu siitä, että olen mielisairaalassa. Sairaalan papereihin ei ainakaan kirjoiteta: ”Potilas palannut onnistuneelta kotilomalta. Menettänyt mielenterveytensä ja joutunut pakokauhun valtaan saamastaan hoidosta, minkä johdosta huone-eristetty.”

Kellokosken eristyshuone oli erilainen. Siellä oli ikkuna. Olin aina ajatellut, että eristystä kestäisi varmasti paremmin, jos huoneessa olisi ikkuna. Ikkuna, josta näkee ulos. Ei voi tulla tunnetta, että koko maailma katoaa, jos ikkunasta voi nähdä muun maailman. Ikkunasta voi myös nähdä, onko päivä vai yö. Olin väärässä. Ikkunasta huolimatta menin ihan sekaisin. Ajantajuni katosi. Nukuin ja valvoin, miten sattui. Päivä tai yö, sillä ei ollut merkitystä. En tiennyt yhtään paremmin, kuinka kaun olen ollut eristyksessä. Jossain vaiheessa kysyin hoitajilta, montako päivää olen ollut eristettynä. Tein hiuksiini solmuja. Yhden solmun yhdelle päivälle. Kalenterini ei toiminut. Solmut aukesivat, enkä tiennyt, milloin pitää tehdä uusi solmu. Ikkunasta pystyin näkemään muun maailman, mutta se oli täysin saavuttamattomissani. Näin, miten kaukana tiellä käveli ihminen. Olisin halunnut huuta. Huutaa apua. Mutta ei hän sitä tietenkään olisi kuullut.

Eristykseen joutuminen ajoi minut vieläkin epätoivoisempaan tilanteeseen. Tiesin, että menetän ulkoiluoikeuteni ja varmasti en pääse seuraavana viikonloppuna kotilomalle. Nyt en ainakaan pääse pois sairaalasta. Lomalla olin ollut ihan hyvässä kunnossa. Turvallinen ympäristö oli tukenut mieltäni. Nyt tulin huomattavan sekavaksi. Kun lääkäri tuli käymään eristyksessä, luulin häntä erääksi tutukseni ja ulosantini ei ollut ymmärrettävää.

Oli järkeäkin tallella. Päätin, että pitää tehdä jotain. Pitää keksiä jotain virikkeitä, etten sekoa. Tein eristyksessä kaikenlaista, epätoivoista. Ikkunassa oli kaihtimet. Aloin laskemaan kaihtimia. Se oli aika tylsää ja menin laskuissa sekaisin. Tutkin lattiakaivoa. Tutkailin peiton tikkauksia. Yritin löytää jotain tutkittavaa. Jotain virikkeitä. Jossain vaiheessa laitoin patjan sivuun ja ryhdyin urheilemaan, ettei lihakseni ihan rapistuisi. Seisoin käsilläni. Harjoittelin päällä seisontaa. En tiedä, mitä ihmisen oletetaan tekevän yksin pienessä huoneessa, missä ei ole mitään virikkeitä, jos hän ei nuku.

Huone oli myös erilainen, koska siellä oli kamera. Tai kamera oli näkyvissä. Katossa pleksin takana oli kamera. Kun makasin patjalla lattilalla, minua tuijotti kamera. Kameraa ei päässyt mihinkään pakoon. Tajusin kameran olemassaolon. Pistin pystyyn pantomiinilähetyksen. Esitin erilaisia kuvaelmia ja kerroin asioita, joita halusin kertoa. Mielessäni kuvittelin, että toimiani todella katsottiin ja hoitajat miettivät, mitä kerron. Että toimintani on hoidon kannalta, jotenkin oleellista. Todellisuudessa tuskin. Varmaan joku ohisilmällä katsoi toimintaani ja tuli tulokseen, että olen selvästi sekaisin ja kuulun eristykseen. Potilaiden puheet tai tunteet eivät ole muutenkaan hoidon kannalta merkittäviä. Psykooseihini kuuluu, että käyn läpi mieltä painavia asioita tai ihmissuhdekiemuroita, joita yritän selvittää. Jos joskus olen saanut keskustella jonkun hoitajan kanssa ja pystynyt ilmaisemaan asioitani myös selkeästi ja ymmärrettävästi, vastaus on aina ollut, nyt olet hoidossa, noista asioista voit puhua sitten avohoidossa. Mielisairaala ei ole mikään hoitopaikka, se on säilömö.

Olin eristyksessä. Aika kului. Puhtini alkoi loppua. En pystynyt pitämään enään mielialaa korkealla. Aloin tulla epätoivoiseksi. Eristys ei loppunut. En päässyt pois. Kauan olen ollut täällä? Miksei tämä lopu? Makasin patjalla lattialla. Tuli hyvin voimakas tunne. En kestä. En kestä. En kestä, en kestä, en kestä. En kestä tätä enään sekunttiakaan. Olin lukenut mielenterveyslakia. Tiesin, että leposide-eristettyä pitää olla valvomassa koko ajan hoitaja. En kestä, en kestä, hakkasi vain jokaisessa solussani. En kestä. Nousin patjalta. Nappasin käteeni huoneen nurkassa olevan aika ison muovisen kusiämpärin. En kestä. Taivutin vartaloni ja löin ämpärin kaikella voimalla ylimpään ikkunaan. Ämpäri kimposi ikkunasta. Ikkunat olivat jonkinlaista pleksilasia. En kestä. Otin uudelleen vauhtia ja löin ämpärin ikkunaan vielä kovempaa. Epätoivon vimmalla löin ämpäriä ikkunaan, kunnes ikkuna petti. Siihen tuli pieni reikä ja lattialle tippui kasa pieniä onnettomia lasinsiruja. Otin lasinsiruja käteeni. Seison huoneen nurkassa kädessäni lasinsiruja. Hoitajat tuijottivat minua ovelta. Sanoin, että satutan itseäni lasinsiruilla. Minuutit kuluivat. Hoitajat eivät sanoneet tai tehneet mitään. Seisoin nurkassa lasinsirut kourassa ja mietin, että ei jumalauta tehkää nyt jotain vai pitääkö todella alkaa viiltelemään itseään lasinsiruilla. Minut napattiin kyytiin ja toimitettiin ripeällä tahdilla toisen osaston leposide-eristykseen. Olin turvassa.

Lepositeen on sänky, jossa on paksut nahkaremmit, joilla potilas kiinnitetään sänkyyn niin, ettei hän voi liikkua. Remmit tulevat ranteisiin, nilkkoihin, jalkoihin ja rintakehän ympärille. Koska olen niin pieni kokoinen, remmit voidaan vetää kireälle oikeastaan vain ranteista ja nilkoista. Ihmisen kiinni sitominen voi olla terveydelle vaarallista, siksi potilasta pitää olla tarkkailemassa koko ajan hoitaja. Olin lepositeissä. Tyhjän huoneen kauhu loppui. Vieressäni oli toinen ihminen. Saatoin puhua hoitajalle ja välillä hän jopa vastasi. Välillä siteet avattiin ja pääsin vessaan. Puhuin välillä jotain hieman sekavaa tai vittuilin hoitajalle. Välillä suljin silmäni ja nukuin. Ihanaa. Saan nukkua, levätä. Olla turvassa.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Makasin eristyshuoneessa patjalla. En ollut päässyt pois. Olen taas täällä. Painajainen ei loppunut. Ikkunalasi oli korjattu. Kusiämpäri viety pois. Aloin hakkaamaan epätoivoisesti huoneen ovea ja huutamaan. Päästäkää pois. Hakkasin ovea ja huusin. Kun voimat käsistä loppuivat, hakkasin ovea jaloillani niin että polveni olivat ihan mustelmilla. Ehkä joku tuli, ehkä ei. Joka tapauksessa ovi sulkeutui jälleen ja jäin edelleen yksin huoneeseen. Olin eristyshuoneessa. En pystynyt. En kestänyt. En kestä. En kestä. En vaan kestä. Tein elämäni epätoivoisimman teon. Riisuin yöpaitani ja kiedoin sen kaulani ympärille. Ehkä se suojaisi kaulavaltimoitani. Menin huoneen peräseinää vasteen. Otin vauhtia ja juoksin täysillä pää edelle kohti ikkunalasia. Pääni ja vartalon paino pamahti lasiin. Lasiin tuli pieni reikä. Pääsin lepositeisiin. Lepäämään.

Heräsin. Olin taas eristyshuoneessa. Myöhemmin toinen potilas kertoi, miten oli nähnyt, kun minua oli raahattu ihan tiedottomana lepositeistä aina takaisin eristykseen. Olin eristyksessä. On pakko kestää. En pääse ikinä pois, jos en kestä. Jos en kestä, tämä ei lopu ikinä. Kiedoin itseni tiukalle rullalle peittoon ja kuvittelin, että olen ystäväni sylissä. Joku pitää huolta. Makasin patjalla ja lauloin itselleni kehtolauluja. On pakko kestää. Jossain vaiheessa, sain luvan tulla osastolle ruokailemaan. Sen jälkeen jouduin takaisin eristykseen. Istuin eristyksessä. Odotin ja tuijotin kelloa. Milloin on seuraava ruokailu?

Koko leposide huone-eristysrumba kesti neljä päivää. Tapauksen jälkeen lääkäri kielsi pitkät kotilomat, koska ne selvästi järkyttivät potilaita. Hoitaja pyysi, että allekirjoitan sopimuksen. Sopimuksessa lupasin, etten enään vahingoita sairaalan omaisuutta. Sanoin, etten suostu allekirjoittamaan lappua. Täysin järjetöntä. Olin joutunut yksin huone-eristykseen, ajettu täysin epätoivoiseen tilanteeseen, jossa olin rikkonut ikkunan oman terveyteni vaarantaen, jotta saisin olla jonkun ihmisen seurassa. Ja nyt pitäisi luvata, etten enään käyttäydy kyseisellä tavalla ja aiheuta sairaalalle vahinkoa. Miten voin antaa sellaisia lupauksia. Hoitaja sanoi, että sopimus on pakko allekirjoittaa. Joten allekirjoitin sopimuksen. Kysyin vielä, mitä mahtaa tapahtua, jos rikon lupaustani. No siinä tapauksessa joudun eristykseen.

Yleensä hoitoni alkavat aina eristämisellä. En täysin ymmärrä. En edes ehdi olla osastolla, jotta voitaisiin nähdä, miten käyttäydyn. Olen tullut sairaalaan useamman kerran poliisin toimittamana. Ilmeisesti tämä tarkoittaa aina eristämistä. En ymmärrä tätäkään. Poliisin ei tarvitse käyttää voimakeinoja, eikä kiinniottamiseni ole johtunut siitä, että olisin ollut väkivaltainen muita ihmisiä kohtaan. Poliisien kanssa voidaan olla ihan asiallisesti ja toimia puhumalla, mutta kun astun sisään päivystykseen muutun jonkinlaiseksi mielipuoleksi, joka täytyy köyttää sänkyyn. Olen maannut päivystyksen käytävällä lepositeissa useamman kerran. Se on muuten hemmetin nöyryyttävää. Kerran poliisit kysyivät pihalla, että haluanko heidän tulevan mukaani vai menenkö yksin päivystykseen. Ei ollut ehkä kannaltani hyvä ratkaisu pyytää poliiseja mukaan, mutta halusin, että joku näkisi, minkälaista kohtelua saan sairaalassa. Menimme sisään ja minua pyydettiinkin heti makaamaan leposidesänkyyn. Siinä sitten makailin ihan rauhallisena. Remmit laitettiin kiinni ja poliisit katsoivat vierestä toimitusta.

Kerran poliisit tulivat jostain syystä osastolle asti. Jouduin lepositeisiin. Poliisit seurasivat sitomistani eristyshuoneessa. Kun päädyn sairaalaan, olen oikeasti hyvin huono vointinen. En ole yleensä nukkunut pitkiin aikoihin. Vointini on hyvin paha ja tarvitsisin apua. Mitä saan? Minut sidotaan sänkyyn tai heitetään yksin huone-eristykseen. Se on sairauden hoitoani. Mitä oikeasti haluisin ja tarvitsisin? Haluisin, että joku pitäisi kädestä. Laittaisi sänkyyn ja auttaisi nukkumaan. Makasin lepositeissä. Oli todella paha olla. Kysyin vieressä olevalta poliisilta, voisiko hän koskea minua. Voisiko hän pitää kiinni hetken aikaa. Poliisi oli todella mukava. Hän laittoi kätensä hetkeksi olkapäälleni. Siinä tilanteessa ele oli todella suuri. Joku oli inhimillinen.

Olen yleensä suostunut kohtalooni tyynen rauhallisesti ja ilman mitään vastustusta. Joskus olen myös ilmaissut mielipiteeni tai laittanut niin sanotusti liinat kiinni eli en ole suostunut liikkumaan. En ole koskaan yrittänyt satuttaa ketään. En ole potkinut, lyönyt tai purrut. Kerran tulin sairaalaan ja jouduin lepositeisiin. Olin ollut jo päivystyksessä lepositeissa ja siellä ollessani, kyllä huutanut, vittuillut ja muutenkin ollut verbaalisesti hankala, koska en järin ollut pitänyt ajatuksesta, että joudun odottamaan osastolle pääsyä makaamalla lepositeissä, enkä voi istua tuolilla niin kuin normaalit ihmiset. Osastolla laitettiin remmit kiinni. Sen lisäksi päähäni laitettiin musta verkkopussi. Ilmeisesti sen takia, etten pystyisi sylkemään. Makasin sänkyyn sidottuna, päässäni pussi. Ajattelin, että nyt alkaa menemään yli. Olen todella kuin kidutettavana oleva vanki. Onnistuin jotenkin keplottelemaan suuni avulla pussin pois päästä. Pussi laitettiin takaisin. Kun olin riisunut sen tarpeeksi monta kertaa, hoitajat luovuttivat.

Toinen ranneside oli todella tiukalla. Nahkaremmeissä on pehmusteet. En ole ihan varma onko kyse pehmusteista vai kidutusvälineestä. Lepositeiden pehmusteet ovat todella karkeaa villaa. Remmi sattui todella paljon ja karhea villa upposi hikiseen ihoon. Makasin sidottuna sänkyyn. En pystynyt liikkumaan. Toiseen ranteeseen sattui koko ajan helvetellisesti. En voinut tehdä mitään. Jalkopäässäni istui hoitaja ja ratkoi sudokuja. Mitä ajattelin? Haistakaa vittu! Olin todella nöyryytetty ja vihainen. Tiesin, että pään aukominenkaan ei tilanteessa auttanut. Haistakaa vittu! Mietin hetken aikaa. Aionko todella tehdä, mitä ajattelin. Ihanko todella? Kyllä. Suljin silmäni. En suostu tähän. Kädet ja jalat sidottuina onnistuin avaamaan housuni ja keplottelin ne nilkkoihin. Tuijottele sitten tuota, kerran siinä istut.

Lepositeiden jälkeen joutuu huone-eristykseen ennen kuin pääsee osastolle. Olen ollut huone-eristyksessä monta kertaa. Lepositeiden kanssa tai ilman. Kerran olin pahasti harhainen. Harhat oli entisestä miesystävästä, joka oli aiemmin ahdistellut ja vainonnut. Jouduin eristykseen. Harhat eivät todellakaan katoa eristyksessä, ne pahenee. Ympärilläni ei ollut ketään toista ihmistä. En voinut puhua kellekään. En voinut nähdä mitään ”normaalia” elämistä ympärilläni. Oli vain minä ja harhat. Se oli hirvittävää. En nähnyt näköharhoja, mutta koin, että vainoojani on huoneessa ja aikoo tappaa minut. Olin pienessä huoneessa, mistä en pääse karkuun ja huoneessa on ihminen, joka tappaa minut. Kuvitelkaa, miltä se tuntuu. Oikeasti mitään hätää ei ollut, mutta ei myöskään ollut ketään ihmistä, joka olisi sanonut, että kokemukseni ei ole totta. Kukaan ei tullut ja sanonut, että tulepa, vaikka syömään välipalaa tai katsomaan telkkaria, sinulla ei ole mitään hätää. Olin menettänyt todellisuudentajuni, eikä ympärilläni ollut mitään tai ketään, mikä olisi tukenut tietoisuutta toisesta todellisuudesta.

Olen oppinut, miten eristyksessä pitää olla. Vaikka olisi miten paha olla, vaikka tulisi pakokauhu, epätoivo, ihan mitä vaan, pitää yrittää olla niin, ettei reagoi mitenkään. Ei saa huutaa. Ei saa alkaa hakata ovea epätoivoisesti. Ei saa liikehtiä levottomasti. Ei saa tehdä mitään outoa. Pitää maata ja olla hiljaa. Silloin voi päästä pois, ehkä nopeasti. Eristyksiä on tehty liian monta kertaa. Henkisen kestävyyteni mitta on tullut täyteen. En pysty enään kestämään eristämistä ollenkaan. En pysty kestämään mielisairaalaan joutumista. Olen kokenut liikaa. Tilanteesta ei pääse pois.

Jouduin kerran putkaan, koska olin nukkunut julkisella paikalla ja vartijat luulivat minun olevan aineissa. Olin putkassa. Tiesin, ettei ihmisiä pidetä putkassa kauan ilman syytä. En ollut tehnyt mitään rikollista. Olin putkassa, en eristyksessä. Putkassa oli vessa. Ja vesipiste. Putkassa oli jopa sisäpuhelin. Pystyin painamaan nappia ja puhumaan poliiseille. He vastasivat. Ymmärsin kyllä, että he eivät enään vastaa, jos painan nappia koko ajan. Olin putkassa. En ollut eristyksessä. Olin putkassa, pakokauhusta ei rangaista. Putkassa oleminen muuttui eristyskokemukseksi. Aloin kirkua. Huusin koko sen ajan, mitä vietin putkassa. Epätoivoista eläimellistä huutoa ja itkua. Taukoamatta. Välillä yritin kynsiä itseäni ulos ovenraosta. Miltä minusta tuntuu eristyksessä? Tältä minusta tuntuu. Tämän minä koen. Makaan hiljaa, paikallani patjalla, yksin eristyshuoneessa. Koko vartaloni kirkuu.

Eristäminen on epäinhimillistä. Osassa Euroopan maita huone-eristys ei ole sallittua. Psykiatrinen sairaalahoito on sairauden hoitoa. Sairauden hoitoon ei pitäisi kuulua rankaisutoimenpiteet. Eristäminen ei myöskään mitenkään paranna mielenterveyttä vaan heikentää sitä. Osassa sairaaloita eristämisiä on pyritty todella vähentämään ja toisissa paikoissa eristämistä tarvitaan hyvin harvoin. Muutamia kertoja vuodessa. Olen ollut viimeisen kerran sairaalassa ja eristettynä vuonna 2014. Silloin en ainakaan huomannut käytännöissä mitään muutosta. Eristäminen ei johdu vain potilaista. Toisilla osastoilla on kulttuuri, jossa eristämistä käytetään paljon. Olen ollut sellaisilla osastoilla. Siellä jo tietoisuus eristyshuoneen olemassa olosta pitää yllä tietynlaista ilmapiiriä ja pelkoa. Kamala sanoa, mutta olen ollut aina helpottunut, kun olen nähnyt, että eristyshuoneen ovella palaa punainen valo. Selli on siis täynnä. En voi itse joutua sinne niin helposti. Pitää olla keinot, jotta kaikkien fyysinen turvallisuus voidaan taata. Osasto on suljettu tila, sieltä ei siirretä ihmisiä mihinkään. Tilanteita voi kuitenkin ratkaista monilla muillakin tavoilla. Laissa ei puhuta edes suoraan väkivaltaisuudesta tai aggressiivisuudesta, eristyksen syy on epäily, että potilas tulee käyttäytymään näin. Jo alkaneita aggressiivisiakin tilanteita voidaan ratkoa muuten kuin eristämisellä. Ihmiset pystyvät myös rauhoittumaan. Se vaatii kuitenkin, että myös hoitajat näkevät vaivaa työnsä eteen. Potilaita voi myös kuunnella. Heidän kanssaan voi keskustella. Heidän näkökantojaan voi ottaa huomioon. Heitä voi kohdella inhimillisesti. Kiihtynyttä potilasta ei tarvitse lisää provosoida. Myös hoitajat voisivat tehdä kompromisseja ja voitaisiin etsiä ratkaisuja, johon myös potilas voi suostua. Nyt hoitajat istuvat kansliassa, komentavat potilaita tekemään asioita. Jos on eri mieltä, uhkaillaan eristyksellä. Jos käyttäytyy sopimattomasti tai kieltäytyy tottelemasta, häkki heiluu. Suomalaista mielenterveyden hoitoa.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 2.

19.04.2017 - 18:29 / peijaksenpeipponen.


Luku 2. Pakkohoidosta ja kansalaisen oikeuksista

Oikea termi pakkohoidolle on tahdosta riippumaton hoito. Pakkohoitoon voidaan määrätä, mikäli henkilö on mielisairas. Mielisairaus tarkoittaa erilaisia psykoottisia tiloja, joissa todellisuudentaju on alentunut. Tila voi johtua jostain sairaudesta esimerkiksi skitsofreniasta, mutta syynä voi olla myös esimerkiksi päihteet, dementia tai elimellinen syy. Pakkohoitoon määrääminen edellyttää, että hoidotta jättäminen olennaisesti pahentaisi henkilön mielisairautta tai vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyden ja turvallisuuden. Lisäksi muut mielenterveyspalvelut eivät ole riittäviä tai eivät sovellu käytettäväksi. Jotta pakkohoitoon voidaan määrätä, kaikkien kolmen kohdan on täytyttävä.

Pakkohoitoon määrääminen ei edellytä, että henkilö on vaarallinen. Terveyden ja turvallisuuden vaarantaminen ei myöskään tarkoita, että henkilö heiluisi puukon kanssa kadulla. Se on tietysti mahdollista, mutta oma tai muiden terveys ja turvallisuus voi vaarantua muutenkin. Esimerkiksi ihan sekava vanhempi vaarantaa varmasti lastensa hoidon ja kasvun, vaikkei tekisi sinänsä mitään pahaa.

En vastusta pakkohoitoa, sille on tarpeensa. Jos olen psykoottinen, en sairauteni takia pysty kunnolla punnitsemaan asioita ja tekemään täysin järkeviä päätöksiä oman etuni mukaan. En myöskään pysty hoitamaan itse sairauttani. Tiedän, että minun pitäisi nukkua. Nukkumisen sijasta lähden juoksemaan keskellä yötä ympäri kaupunkia. Olen myös vaarallinen. Olen vaarallinen itselleni, koska en pysty pitämään itsestäni huolta. En ole väkivaltainen. En missään tilanteessa yrittäisi vahingoittaa muita. Voin kuitenkin aiheuttaa ympäristööni mielipahaa ja käytökseni voi aiheuttaa pelkoa. Voin sotkea asioita ja aiheuttaa siten vahinkoa. Hoitaisin kuitenkin psykoosejani paljon mieluummin vapaaehtoisessa hoidossa. Vapaaehtoisessa hoidossa oleviin potilaisiin ei voida kohdistaa pakkotoimenpiteitä esimerkiksi eristämistä. Ongelma on, että minulla olisi myös oikeus poistua sairaalasta. Saattaisin jättää hoidon liian aikaisin kesken, mikä voisi olla etujeni vastaista. Pakkohoito perustuu ajatukseen, että mielisairas on sairaudentunnoton. Ei halua hoitoa, koska luulee olevansa terve. Aiemmin pakkohoidon nimi olikin tahdonvastainen hoito. Psykoottinen ei välttämättä ole sairaudentunnoton. Tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan määrätä, vaikka henkilö ei vastustaisi hoitoa.

Ennen pakkohoitoon määräämistä henkilö laitetaan tarkkailuun. Tarkkailu kestää enintään neljä päivää, minkä jälkeen viimeistään on tehtävä sulkeva tai vapauttava päätös. Yleensä tarkkailussa näkee lääkäriä päivittäin. Sairaalassa olo voi tietenkin jatkua tarkkailun jälkeen myös vapaaehtoisesti, mikäli katsotaan, että edellytyksiä pakkohoidolle ei ole. En vastusta pakkohoitoa, mutta tahdosta riippumattoman psykiatrisen hoidon pitäisi olla sairauden hoitoa. Ei mikään rangaistusleiri. Psykoosi on sairaus, ei rikos. Toinen asia on, että pakkohoidossa olevilla ei käytännössä ole mitään oikeusturvaa. Kaikilla on myös yhtäläiset ihmisoikeudet ja ne ovat rikkumattomat riippumatta siitä kuka ihminen on tai mitä hän on tehnyt.

Pakkohoitopäätöksestä voi valittaa. Päätöksestä voi valittaa Hallinto-oikeuteen kahden viikon sisällä päätöksen voimaantulemisesta. Ketään ei pitäisi siis pystytä tuomitsemaan pakkohoitoon perusteettomasti. Päätöshän on lopulta vain yksittäisen lääkärin tekemä arvio ihmisen mielentilasta kyseistä henkilöä tarkkailemalla. Olen valittanut pakkohoitopäätöksistäni pari kertaa. Oikeasti olen kyllä tiennyt, että olen sekaisin ja kuulun pakkohoitoon. Olen kuitenkin valittanut, koska olen halunnut käyttää ainoan oikeuteni. Olen myös toivonut, että valitus ehkä lyhentäisi tuomiotani.

Valituksista ei ole ollut mitään käytännön hyötyä. Valittaminen ei ole este pakkohoidon toteuttamiselle. Pakkohoitopäätös on voimassa kolme kuukautta. Hallinto-oikeus on pyytänyt lisäselvityksiä. Tämä on kuitenkin tapahtunut sen jälkeen, kun kolme kuukautta on jo kulunut ja olen kotiutunut. Valituksia ei ehditä käsitellä ennen kuin ne ovat jo toteutuneet. Perusteettomasta psykiatrisesta hoidosta ja vapauden riistosta ei voi saada korvauksia, toisin kuin rikoksesta johtuvasta perusteettomasta vankeudesta.

Lääkäri voi tietysti halutessaan lopettaa pakkohoidon aiemmin, mikäli katsoo sen aiheelliseksi. Kolmen kuukauden jälkeen tehdään uusi arvio, jos henkilö on edelleen hoidon tarpeessa. Jos tehdään uusi pakkohoitopäätös, tämä päätös on voimassa kuusi kuukautta. Kolme kuukautta ja etenkin puoli vuotta on pitkä aika. Vaikka päätöksen teko hetkellä henkilö olisi ollut selvästi hoidon tarpeessa, tilanne voi muuttua. Kahden viikon valitusoikeuden jälkeen pakkohoidosta ei voi enään valittaa mihinkään, vaikka olisi ihan terve. Mielenterveyslaissa on kohta, jossa todetaan, että jos hoitoon määrättyä hoidettaessa ilmenee, ettei hoitoon määräämiseen edellytykset ei täyty hoito on lopetettava ja potilas poistettava sairaalasta hänen halutessaan. En vain ymmärrä, miten potilas voi vedota tähän kohtaan, mikäli sairaalan lääkärit ovat vain toista mieltä. Vuonna 2014 laki on hieman muuttunut. Nykyisin potilas voi vaatia myös sairaalan ulkopuolisen lääkärin arviota mielentilastaan, mikäli pakkohoitoa aiotaan jatkaa kolmen kuukauden jälkeen. Ulkopuolisen lääkärin arviota ei ole kuitenkaan pakko ottaa huomioon. Ulkopuolisen lääkärin arvio ei myöskään koske ensimmäistä pakkohoito päätöstä. En tiedä parantaako lakimuutos käytännössä pakkohoitopotilaiden oikeuksia. Usein olisin halunnut ulkopuolisen lääkärin arviota, jos olen arvioinut itseni jo terveeksi ja sopivaksi avohoitoon.

Pakkohoitopäätöksestä on oikeus valittaa ja psykiatrisessa hoidossa olevalla on oikeus valittaa myös saamansa hoidon laadusta. Käytännössä valitusmahdollisuudet ovat olemattomat. Sairauteen kuuluu, ettei ihminen kykene hoitamaan asioitaan normaalisti. Toisekseen sairaalassa potilaat ylilääkitään pakolla melkeen tiedottamaan tilaan. Tälläisessä tilassa on aika vaikea puolustaa omia oikeuksiaan.

Pakkohoidossa olevan yhteydenpitoa potilasasiamieheen, oikeusavustajaan ja tahoihin, joihin voi valittaa ei saa rajoittaa. Ensimmäisellä kerralla valitukseni hallinto-oikeuteen ei mennyt perille. Jätin valituksen kirjekuoressa postimerkein varustettuna kanslian postiin. Samalla annoin toisen kirjeen, joka oli ystävälleni. Ystävä soitti muutaman päivän kuluttua ja kiitti nimipäiväkortista. Valitus ei luultavasti lähtenyt postiin sairaalasta. Soitin hallinto-oikeuden kirjaamoon, missä todettiin, että sinne ei ole tullut tekemääni valitusta. Kun sain liikkumisvapauksia, tein toisen kirjeen, jossa viittasin alkuperäiseen valitukseen ja vein sen itse postilaatikkoon. Alkuperäinen valitus ei kuitenkaan ollut saapunut paikalle kahden viikon määräajassa. Monen kuukauden päästä, monta viikkoa kotiutumisestani hallinto-oikeudesta otettiin kirjeitse yhteyttä.

Olen yrittänyt saada apua myös oikeusavustajalta sekä potilasasiamieheltä. Minulle olisi varattu aika. Olisi pitänyt mennä tapaamaan oikeusavustajaa ja potilasasiamiestä. He eivät olisi tulleet luokseni. Miten voin asioida oikeusavustajan tai potilasasiamiehen kanssa, jos olen vangittu liikkumistani rajoitetaan? Kerran potilasasiamies on tullut tapaamaan minua osastolle. Potilasasiamiehen tehtävä on neuvoa potilaita. Hänelle ei voi valittaa eikä hän tee potilaan puolesta valituksia.

Pakkohoitopotilaita voidaan eristää. Käytännössä eristettynä ei voi ottaa yhteyttä kehenkään. Eristettävällä potilaalla ei ole oikeutta ”yhteen puhelinsoittoon”, jotta voisi kertoa tilanteestaan jollekin. Eristämisen kestoa ei ole määritelty. Lain mukaan yli 12 tuntia kestävistä eristyksistä pitää ilmoittaa edunvalvojalle tai lailliselle edustajalle. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Minulla ei ole edunvalvojaa, enkä ole antanut kenellekään valtuuksia hoitaa asioitani. Siihen ei ole tarvetta, koska psykooseista huolimatta en oikeastaan ole oikeustoimikelvoton. Olen pystynyt hoitamaan itse talousasiani ja asiat eri virastojen kanssa. Omaisten ei tarvitse tehdä elämääni koskevia päätöksiä. Yksityiseen asianajajaan ei ole varaa. Että siellähän makaat.

Saamastaan hoidon laadusta voi tehdä muistutuksia. Sairaalalle. Oikeusturva ei oikein toteudu, jos valituksia voi tehdä taholle, joka on itse valitusten kohde. Pakkohoidossa olevilla on myös paha krebiliteettiongelma. Pakkohoidossa oleva on todettu hulluksi. Kuka ottaa todesta hullun puheet? Etenkään sairaala, joka yrittää koko ajan etsiä potilaan käytöksestä merkkejä, jotka todistavat mahdollisen harhaisuuden. Pakkohoito mahdollistaa myös todella vakavat väärinkäytökset. Jos sekava pakkohoitopotilas soittaa mielisairaalasta poliisille, ja sanoo, että tulkaa auttamaan nämä hoitajat hakkaa. Miten todennäköistä on, että kukaan tulee tutkimaan tapausta ja miten todennäköistä on, että potilas saa apua, mikäli asia on totta.

Hoitovirheistä ja saamastaan epäasianmukaisesta hoidosta voi tehdä ilmoituksen Potilasvakuutuskeskukseen tai kantelun Valviraan ja Lääninhallitukseen. Epäinhimillisestä kohtelusta voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Terveyden tilastani riippumatta käytännössä tälläisten valitusten tekeminen on mahdotonta sinä aikana, kun olen ollut vangittuna pakkohoidossa. Toisekseen valitus koskisi kyseessä olevaa hetkeä. Asia pitäisi käsitellä kiireellisesti, jotta tilanne ei jatku ja vahinkoa tapahdu enempi. Olen usein pakkohoidon jälkeen päättänyt selvittää asiat ja tehdä valituksen asioista, jotka olen kokenut selvästi asiattomiksi, hoitovirheiksi tai laittomiksi. Lopulta henkiset voimavarat eivät ole riittäneet raskaiden ja pitkällisten valitusprosessejen läpiviemiseen. Arjesta selviäminen on ollut tarpeeksi suuri haaste.

Pakkohoitopotilaan asema ja oikeudet tuli todistettua kerran hyvin eräällä ambulanssimatkalla. Olin päätynyt poliisiasemalle. Ambulanssi tuli hakemaan sairaalaan. Istuin ambulanssin laverilla. Olin kauhuissani. Ei voi olla totta, nyt se taas alkaa. Monen kuukauden sairaalahelvetti. Keinutin yläruumistani edestakaisin ja aloin sanella epätoivoisia pyyntöjä. Voitteko päästää minut ulos? Voisinko päästä pois? Älkää viekö sinne tiettyyn sairaalaan. Voitteko viedä johonkin toiseen sairaalaan. Viekää toiseen sairaalaan. Heiluin hiljaa edes takaisin, mutta en tehnyt liikettäkään noustakseni pois laverilta. Yht`äkkiä miespuolinen ensihoitaja tarttui kaulaani kuristusotteella. Ja kuristi. Olin täysin hämmentynyt. Istuin ambulanssissa ja ensihoitaja kuristi. Onko tämä totta? Istun ambulanssissa ja minua kuristetaan. Ajattelin, että en nyt ainakaan tänne voi kuolla. Olen ambulanssissa. Joten antaa sitten mennä. En yrittänyt irtautua hoitajan otteesta, mutta en myöskään suostunut liikkumaan mihinkään. Minä istuin, hoitaja kuristi. Minä istuin, hoitaja kuristi lisää. Lopulta hoitaja irrotti otteensa. Potilaan tajuttomaksi kuristaminen ei varmaan olisi näyttänyt kovin hyvältä. Minut pyydettiin makuulle ja sidottiin kiinni laveriiin. Kysyin hoitajalta miksi hän oli kuristanut. Vastaus oli ytimekäs, ”Sulle on laitettu M1. Sulle voi tehdä ihan mitä vaan.” Olin ambulanssissa. Pyysin, että kurkkuni tutkittaisiin, koska siihen sattui. Ensihoitajan diagnoosi oli lyhyt. ”Sulla on varmaan henkitorvi paskana.” Mitään ei tehty ja matka sairaalaan jatkui hiljaisuudessa.

Kaikki ei ollut edellenkään kunnossa, kun olin psykiatriselle osastolle. Kaulani ja niskani oli kipeä ja kraakuin kuin varis. Pyysin lukuisia kertoja, että joku tutkisi kaulani. Pyyntöön ei suostuttu. Jatkoin kraakkumista pari viikkoa. Hoitoni kesti monta kuukautta ja vammojen selvittäminen jäi kokonaan. Ilmeisesti jotain meni rikki, koska niska naksuu vieläkin, vaikkei aiheuta kipua. Täysin käsittämätöntä tulla ensin hoitohenkilökunnan pahoinpitelemäksi ja sen jälkeen vammoja ei suostuta tutkimaan, jotta niihin voisi saada hoitoa.

Pakkohoitopotilaan oikeuksiin kuuluu saada asianmukaista hoitoa fyysisiin sairauksiin. Mielisairaalassa ei kannata sairastua. Kerran jalkapohjassani oli haava. Haava ei ollut iso, mutta se ei suostunut parantumaan. Pyysin, että haavaani hoidettaisiin. Hoitaja tokaisi, että sä olet lähihoitaja, hoida itse haavasi. Olen lähihoitaja ja periaatteessa haavojen hoito kuuluu ammattiosaamiseeni. Ammattiosaamiseeni kuulu periaatteessa myös mielisairauksien hoito, joten samalla olisin voinut hoitaa itse psyykeongelmanikin. Hoidon loputtua menin välittömästi terveyskeskukseen. Sain asianmukaista hoitoa ja haava parani. Olen seurannut vierestä, myös muiden potilaiden hoitoa. Näyttää siltä, että mielisairaalassa on hyvin vaikea saada hoitoa somaattisiin vaivoihin, vaikka potilaan fyysinen kunto on selvästi merkittävän heikko.

En tiedä, onko pakkohoitopotilailla oikeus yhteydenpitoon muihin viranomaisiin tai vastaaviin tahoihin. Pakkohoidossa olevan yhteydenpitoa esimerkiksi puhelimitse voidaan rajoittaa ja hänen kirjeitään voidaan lukea. Yhteydenpidon rajoitus vaatii lääkärin erillisen päätöksen. Onnekseni kohdallani tälläisiä päätöksiä ei ole tehty. Ihmisillä voi olla erilaisia vastuita ja velvollisuuksia tai virallisia asioita, joita pitäisi hoitaa. Psyykkinen sairaus ei katso sosiaalista statusta tai ammattiasemaa. Sairaalasta otetaan kyllä yhteyttä lastensuojeluun, jos potilaalla on huollettavia ja on epäselvää húolehtiiko kukaan lapsista. Itselläni on lemmikkieläimiä. Hoitajia ei kiinnosta pätkääkään, jos potilas itkee epätoivoisesti yksin kotiin jääneen kissan tai koiran kohtaloa. Eläinten hoidotta jättäminen on eläinsuojelurikos. Ensihoitajiakaan ei kiinnosta pätkääkään, kun kotiin jää yksinäiset eläimet omistajan lähtiessä hoitoon.

Asioiden hoitaminen vangittuna on todella vaikeaa. Laskuni ovat useamman kerran menneet muistutukselle ja olen joutunut maksamaan viivästyskorkoja. Syy on ollut, etten ole päässyt maksamaan niitä mitenkään. Sairaalassa on sosiaalityöntekijä, jonka kanssa pitäisi pystyä hoitamaan kyseisiä asioita. Potilaita on kuitenkin paljon ja sosiaalityöntekijää voi olla vaikea nähdä.

Hoitajia ei kiinnosta taaskaan pätkääkään, jos potilas itkee maksamattomia laskuja. Jos on suljettuna osastolle, hoitajat ovat ainut taho kelle ongelmistaan voi kertoa. He ovat myös portinvartioita vain heidän kauttaan asioitaan voi päästä hoitamaan. Pakkohoidon pitäisi turvata, ettei sekavana tee ratkaisuja, jotka vahingoittavat omaa elämää ja taloutta. On järjetöntä, jos pakkohoito itsessään aiheuttaa konkurssin tai asunnon menettämisen.

Vuonna 2010 minulla oli paljon sairaudesta johtumattomia ongelmia. Sairastuin ja jouduin pakkohoitoon. Tämä laukaisi jonkinlaisen huoltajuusriidan. Olin eronnut aviomiehestäni vuotta aiemmin ja meillä oli yhteishuoltajuus. Entinen aviomieheni päätti purkaa aiemmin tekemämme sopimukset. Hän myös kieltäytyi olemasta enään missään yhteydessä kanssani. Hän ei hakenut yksinhuoltajuutta, mutta käytännössä menetin lapseni huoltajuuden. Hän sai varsin vapaasti tehdä, mitä halusi. Koska olin vangittuna, oli hyvin vaikea olla yhteydessä esimerkiksi lastenvalvojaan, jotta asioista oltaisiin pystytty sopimaan virallisia teitä pitkin. Jossain vaiheessa entinen puolisoni hankki käsiinsä verkkopankkitunnukseni. Hän siis varasti kotootani verkkopankkitunnukseni. En voinut asialle mitään. Huoltajuusriidat voi viedä oikeuteen, mutta ei omaa lastaan voi repiä kahtia. Onneksi lapseni oli niin vanha, että yhteydenpito häneen ei täysin katkennut. Samana vuonna jätetty miesystävä alkoi ahdistelemaan ja vainoamaan. Hän kävi kerran jopa sairaalan pihalla. Olin silloin ulkoilemassa. Halusin hakea lähestymiskieltoa. Valitettavasti myös henkilötodistukseni oli vanhentunut, joten tarvitsin uuden. Halusin päästä poliisiasemalle hoitaakseni nämä asiat. Hoitohenkilökunta ei suostunut uskomaan, että olin oikeasti vainon kohde. Asiaa ei auttanut, vaikka näytin hirvittävän nipun saamiani sähköpostiviestejä ja omaiseni yrittivät vakuuttaa, että tilanne on tosi. Hoitajat myös sanoivat, etten voi olla missään vaarassa niin kauan, kun olen sairaalassa. En ollut koko ajan osastolla turvassa. Kävin joka päivä ulkoilemassa ja viikonloppuisin oli kotilomia. Asioimislomaa arkena virka-aikaan ei myönnetty. Hoidon loputtua hain henkilöllisyystodistuksen ja lähestymiskiellon, joka tuli voimaan. Oikeasti, jos joku todella haluaa jollekin pahaa, hulluksi leimaaminen ja sairaalaan toimittaminen on aika tehokas keino. Jos siinä onnistuu, saa varsin vapaat kädet tehdä mitä vaan.

Mielisairaalan koura on ylettynyt myös sairaalan ulkopuolelle. Sananvapauttani on yritetty rajoittaa. Julkaisin jossain vaiheessa blogissa sairaalassa tekemiäni maalauksia ja piirustuksia. Piirsin pilakuvia hoitajista. Kuvissa oli jotain lentäviä lauseita, rankkaa vittuilua, jota olin saanut kuulla hoitajilta. Kuvissa oli hoitajien etunimet. Olin Kellokoskella. Toisesta sairaalasta soitettiin ja he vaativat, etten saa laittaa nettiin piirustuksia. En suostunut. Eivät he voi kieltää, etten saa pitää blogia. Sairaala otti yhteyttä ylläpitäjään ja kaikki materiaalini poistettiin. Sain kyllä blogini takaisin, poistin etunimet. Hoitajilla on oikeus yksityisyyteen. Ei olisi oikein alkaa julkisesti vainota ketään tai paljastaa toisen yksityiselämään liittyviä seikkoja. Mielestäni sairaanhoitajan ammatti on kuitenkin jossain määrin julkinen. Toimien pitää kestää päivänvaloa. Eikö potilas saa sanoa julkisesti ääneen, mitä sairaanhoitaja on sanonut potilaalle toimiessaan ammatissaan. Kuvissa olleet tekstit olivat ihan sanatarkkojalainauksia hoitajien suusta. Mistä minua syytettiin? Kunnianloukkauksesta?

Kokemukseni on, että pakkohoidossa olevalla ei ole oikeuksia ja mitä tahansa voi tapahtua. Apua ei saa mistään. Pakkohoito on mielivaltaa. Oikeuteni Suomen kansalaisena loppuvat, kun astun mielisairaalan ovesta sisään.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Merkintöjä mielisairaudesta luku 1.

18.04.2017 - 18:05 / peijaksenpeipponen.


Monta vuotta ajattelin, että haluaisin tehdä kirjan, sarjakuvan tai romaanin, mielisairaudesta. En koskaan päässyt alkuun. Aihetta voisi käsitellä niin monin tavoin. Keväällä 2016 kirjoitin jonkinlaisen yhteenvedon: Merkintöjä mielisairaudesta. Tekstiä ei ole julkaistu aiemmin, mutta ongelmia se on jo ehtinyt aiheuttaa. 🙂

Merkintöjä on 12.lukua. Ehkä ne antavat pohjaa kaikille kuville, mitä alkaa tulemaan parin viikon päästä.

 

Merkintöjä mielisairaudesta

Käsitteitä

Olen käyttänyt sanoja, kuten käytän niitä puhekielessä. Kaikki käyttämäni termit eivät ole ihan oikeita.

Hullu -Olen välillä käyttänyt sanaa hullu. Toivottavasti kukaan ei pahastu. Hullulla olen tarkoittanut lähinnä samaa kuin mielisairas.

M1 -Tarkkailulähete psykiatriseen tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Maanis-depressiivisyys  -on vakava mielisairaus, jossa mieliala vaihtelee vakavasta masennuksesta yltiöpäiseen maniaan. Nykyisin taudin oikea nimi on bibolaarihäiriö 1.

Mielenterveyskuntoutuja -on oikeasti korrektinimeke kaikille erilaisista ja eritasoisista mielenterveyssairauksista tai ongelmista kärsiville tai ihmisille, joilla on ollut ongelmia ja he ovat kuntoutumassa näistä ongelmista. Henkilökohtaisesti en pidä mielenterveyskuntoutujatittelistä ja koen sen kohdallani negatiiviseksi. Sairauteni on määritelly parantumattomaksi. En voi koskaan kuntoutua terveeksi. Olen mieluummin reilusti mielisairas kuin loppuelämän raajarikko, jonka pitäisi koko ajan kuntoutua.

Mielisairaala -tarkoitan psykiatrista osastoa tai psykiatrista sairaalaa. Kirjassa mielisairaalalla ei viitata valtion mielisairaaloihin, joissa hoidetaan rikoksesta tuomittuja.

Mielisairaus, mielisairas -tarkoitetaan erilaisia psykoositasoisia sairauksia ja niistä kärsiviä ihmisiä. Ei siis lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennus ilman psykoosia.

Pakkohoito -oikea nimi on tahdosta riippumaton psykiatrinen hoito.

Psykoosisairaus -Puhun usein omasta sairaudestani psykoosisairautena, koska tarkemmat diagnoosit ovat vaihdelleet koko ajan. Sairauteni pääoire on psykoosit.

Suljettu osasto -Kaikki osastot, joilla olen ollut ovat oikeasti olleet suljettuja, koska ulko-ovet ovat olleet kiinni. Suljetulla osastolla tarkoitan kuitenkin erästä vastaanotto-osastoa. Suljetuksi koen sen syystä, että osastolta ei yleensä pääse poistumaan mihinkään. Sieltä ei saa ulkoilulupia, eikä osastolta pääse edes kanttiiniin hoitajan seurassa.

 

Aluksi

On aamu. Kello on kymmenen. Olen kotona. On toukokuu. Pyykinpesukone jyrisee kylpyhuoneessa. Elämä on hyvää. Päivällä menen pelaamaan sulkapalloa. Jääkaapissa on ruokaa koko kuukaudeksi. Huomenna menen töihin. Olen lähihoitaja.

Olen muutakin. Olen mielisairas. Olen sairastanut vakavaa psykoosisairautta kymmenen vuotta.

Olen ollut mielisairaalassa pakkohoidossa. Seitsemän kertaa. Yhteensä yli kaksi vuotta.

Sairastuin ensimmäisen kerran psykoosiin vuonna 2006. Psykoosia edelsi neljä vuotta jatkunut masennus. Masennukseen oli syy, työttömyys. Masennus meni lopulta niin pahaksi, että hakeuduin hoitoon. Tapasin mielenterveyshoitajaa muutaman kerran ja kokeilin masennuslääkkeitä. Aloitin terapian omakustanteisesti. Varsin nopeasti ja täysi yllättäin menin psykoosiin. Jouduin psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle. Olin sairaalassa vähän yli kuukauden. Toivuin hyvin. Menin töihin. Aloitin lähihoitajaopinnot, koska en pystynyt työllistämään itseäni aikaisemmalla koulutuksellani. Vuonna 2009 sain toisen psykoosin. Tästä alkoi sairaalakierre. Kuuden vuoden aikana sairastuin psykoosiin joka vuosi.

Olen ollut nyt kaksi vuotta terve. Tai terve. Olen vajaakuntoinen. Väsyn helposti. Psyykkiset voimavarat eivät ole täysin palanneet. Tavoitteeni on parantua, mutta en voi tietää tulevaisuudesta. Mielisairaat ei parane.

Nämä ovat merkintojäni, ajatuksia, kokemastani. Välillä olen viitannut johonkin tieteellisiin tutkimuksiin tai faktoihin. Olen lukenut paljon psykiatrista kirjallisuutta, hankkinut tietoa netistä ja katsonut erilaisia dokumentteja. Tämä ei kuitenkaan ole tieteellinen julkaisu. Tämä on henkilökohtainen kokemus ja mielipide. Olen tuonut faktoja esiin, koska ne ovat vaikuttaneet omiin ajatuksiini. Lähdeluetteloa ei ole. Kokemukseen perustuvat tapahtumat ovat totta. Kaikki asiat ovat tapahtuneet. En olisi koskaan osannut keksiä tällaista tarinaa.

 

Luku 1. Hulluus

On vuosi 2006. Selailen nettiä. Joku sanoo sairastavansa aspergerin syndroomaa. Mitä se on? Googlaan. Lievää autismia. Teen nettitestin. Menetän järkeni.

Elämässäni oli ollut vaikeuksia. Elämässä kait yleensäkin on vaikeuksia. Ja olemme erilaisia. En ole koskaan ollut hirveän sosiaalinen ja sosiaaliset tilanteet tuottavat tietynlaisia hankaluuksia, vaikka olenkin kait normaali. Aspergerin syndrooma. Kaikki tuntuu niin tutulta. Ehkä tässä onkin vastaus kohtaamiini ongelmiin ja omaan omituisuuteeni. Oivalluksen ja helpotuksen aalto. Alan selvittää asiaa tarkemmin. Mutta asia ei jää siihen.

Oivalluksia alkaa tulemaan lisää. Miten tilanteet voi nähdä toisin, jos minulla onkin aspergerin syndrooma. Koko menneisyyteni alkaa muuttua ja saada toisen merkityksen. Yhä enempi. Monen vuoden apaattisen masentuneisuuden jälkeen olen myös elossa. Ajattalen, elän. Olen innostunut. Mutta asia ei jää siihenkään.Tulee lisää oivalluksia. Asiayhteydet, jotka normaalisti eivät liity toisiinsa ovatkin toisistaan riippuvaisia. Pääni takoo kiihtyvällä vauhdilla erilaisia teorioita. Järkeä on, mutta sitä on liikaa. Ajattelen lakkaamatta. En pysty lopettamaan ajattelua. En nuku. Yritän valmistaa ruokaa, mutta perunoiden keittäminen on vaikeaa jatkuvan ajattelun takia. Päätelmäketjut vilistävät hirvittävää vauhtia eteenpäin. Olen keksimässä ratkaisua koko maailmankaikkeudesta. Pääni on ihan kuuma. Ehkä se räjähtää.

Lähden kirjastoon lainaamaan kirjoja aspergerin syndroomasta. En ole kunnossa. Metrossa en pysty olemaan hetkeäkään paikoillaan. Ravaan edestakaisin käytävää ja näytän luultavasti narkomaanilta. En ole nukkunut neljään päivään hetkeäkään. Yritän soittaa aviomiehelleni. Lopulta saan kiinni ystäväni. Pyydän, että hän lähtisi viemään minua sairaalaan, koska ”mulla on kohta joku vitun psykoosi”, vaikken edes tiedä, mitä psykoosi tarkoittaa. Kaverilla ei ole autoa käytössä.

Milloin tulin hulluksi? Vaikea sanoa. Aluksi ajatukseni olivat ihan järkeviä tai ainakin mahdollisia. Sitten ehkä hieman erikoisia ja omalaatuisia. Ja lopulta ihan toisesta maailmasta. En menettänyt loogista ajatteluani. Kaikki eteni varsin loogisesti. Johtopäätökset ja se mihin lopulta päädyin oli vain varsin vinksahtanutta.

On yö. Kävelen. Matkalla kotiin. Huoltoasema oli kiinni. En saanut tupakkaa. Ehkä Jumalalla on minulle tehtävä. Pelastan maailman. Tulee rauha. Kaikki saavat sen, mikä tekee heidät onnelliseksi. Teen suunitelmia. Pitää saada opetuslapsia. Ja rahaa. Pitää saada myös rahaa. Pitää päästä kansainväliseen levitykseen. Internettiin, telkkariin. Kuvitelmani viimeisessä kohtauksessa on aviomieheni. Ostan hänelle hienon auton ja talon Malibusta. Hän on aina halunnut olla rikas.

Ja hän luuli olevansa messias. Valmista tavaraa houruin huoneelle. Olen kuitenkin joskus leikkinyt ajatuksella. Entä, jos. Entä, jos jossain olisi joku, jota ei suljetakaan hullujen huoneelle. Entä jos joku todella yrittäisi pelastaa maailman. Mitä tapahtuisi? Myönnän olin tuolloin hyvin sekaisin. Ehkä sairas. Mutta ajatus oli kaunis.

Jos ei nuku ollenkaan, alkaa voimaan varsin huonosti. Jokainen voi kokeilla omalla kohdallaan. Sairauteeni kuuluu, etten nuku. Olen maaninen. Ensin voi olla lieviä univaikeuksia. On vaikea nukahtaa. Sitten yöunet alkavat lyhenemään. Lopulta en pysty nukkumaan ollenkaan. Ei tarvita kovin pitkää aikaa, että olen ihan sekaisin. Olen maaninen. En väsy. Ajatukset juoksevat hirveää vauhtia. En pysty olemaan paikallani. Koko ajan pitää tehdä jotain tai vaihtaa maisemaa. Ja vauhti kiihtyy koko ajan. Euforiaa. Speediä, omista aivoista.

Kukaan ei osannut arvata sekoamistani. Toisen mielenterveyttä on oikeasti aika hankala arvioida, koska ajatuksia ei voi nähdä. Lopulta käyttäydyin sen verran sekavasti ja aiheutin häiriötä ympäristööni, että läheiseni veivät minut sairaalaan. Ja hyvä niin. Olen maanikko. En pysty pysäyttämään itseäni. Jos kukaan ei tule väliin pelkään, että juoksen itseni hengiltä. En ehkä kaadu väsymykseen, mutta jossain vaiheessa sydän sanoo kyllä seis.

Maanisuuteen liittyy, että olen ylisosiaalinen. Puhun jatkuvalla syötöllä muille ihmisille. Ihan kelle vaan. Kadulla vastaantulijoille. Sosialisointi on jotenkin pakkomielteistä ja kärsin siitä itsekin. En oikeasti haluisi puhua jokaisen kanssa tai kommentoida jokaista asiaa. Se on rasittavaa. Sairaalassa olen lukinnut itseni välillä vessaan, koska osastolla ei voi olla missään muussa tilassa yksin kohtaamatta muita. Terveelle itselleni ylisosiaalisuuteni on mysteeri. Olen muutoin aika ujo. Mitä ihmeen juttua keksin koko ajan puhuttavaksi tuntemattomille ihmisille?

Olen maanikko. Itsetunto on ihan huipussaan ja luulen pystyväni melkein mihin vain. Elämä on hienoa ja innostavaa. Sosiaalisia estoja ei juurikaan ole. Voin tehdä mitä haluan. En pysty punnitsemaan tekojeni seurauksia kunnolla ja elän täysin hetkessä. Ihan täysillä. Hirvittävällä vauhdilla. Juoksen hulluna ympäri kaupunkia ja ulkopuoliset todella luulevat, että olen jossain kamoissa. Itsesuojelevaistoni on alentunut, enkä pysty arvioimaan muiden ihmisten tarkoitusperiä tai käyttäytymistä. Olen vaarallinen itselleni. Ympäristön silmissä en käyttäydy normaalisti ja saatan reagoida tilanteisiin epäsopivasti tai oudosti. En pysty ratkomaan asioita järkevästi. Saatan ajautua tilanteisiin, jotka koituvat vaaraksi, lähinnä itselleni.

Sairauteeni kait myös kuuluu, että olen normaalia ärtyneempi. Sanon kait kuuluu, koska en itse tunne mielialaani erityisen ärtyneeksi. Koska estoja ei ole, suusta tulee läpi niin rakkauden tunnustukset kuin vihan ilmaisut. Kaikki tunteet tuntuvat myös normaalia voimakkaammilta. Olen ollut joskus vihamielinen ja suorastaan ilkeä läheisiäni kohtaan. Olen siitä pahoillani. Syy ei kuitenkaan ole vain sairauteni. Yleensä olen ollut vihainen, ehkä ihan aiheestakin, jostain asiasta. Päässä ajatukseni voi olla ihan selkeä, mutta sekavuuteni takia en pysty kommunikoimaan ymmärrettävästi muiden kanssa. Suusta tulee naljailua, ilkeyksiä ja kummallisia vihjaileviä puheita niin, että muut ei varmasti ymmärrä, mistä pohjimmiltaan on kyse.

Maanisuus on huumetta. Se ei ole terveellistä, sitä ei pysty kestämään pitkiä aikoja, siitä tulee haittaa, se on vaarallista. Ei voi kuitenkaan kieltää, että siitä myös nauttii.

Välillä tuntuu, että olen paljon fiksumpi. Että pystyn suorituksiin, mihin en normaalisti pysty. Aivot käy ylikierroksilla. Mieleen tulee paljon asioita, joita en muuten tunnu muistavan. Erilaista tietoa, vanhoja muistoja. Elämän aikana olen tallettanut päähäni järjettömän määrän tietoa. Kuka tietää, mitä siellä todellisuudessa on. Paljonko päässäni on tietoa ja paljon sitä voi saada ulos. Muiden silmissä en varmaan vaikuta fiksulta. Olen sekaisin. Tuon esiin asioita, jotka eivät liity mitenkään tilanteeseen tai asiayhteyteen. Yhdistelen asioita ihan kummallisilla tavoilla.

Kellokoskella tehtiin palikkatestejä, joissa piti rakennella palikoista erilaisia kuvioita mallin mukaan. Kasasin kuvioita hirveällä vauhdilla. Ainoa rajoite oli käsien liikkumisnopeus. Kuviot menivät oikein. Sairaalassa läpsin kasaan palapelejä. Kaadoin palat pöydälle. Nostin ensimmäisen käteen tulevan palan ja asetin sen paikalleen tyhjään tilaan pöydälle, jonka olin varannut valmiille palapelille. Otin seuraavan palan ja laitoin sen paikalleen. Pala palalta ne alkoivat tarttua myös toisiinsa. Lätkin paloja paikoilleen, kunnes nostin viimeisen palan ja palapeli oli valmis. En tiedä pystyisynkö samoihin suorituksiin uudelleen. Voi johtua hirveästä itseluottamuksesta, rohkeudesta tehdä asioita tai itsekritiikin puutteesta, mutta tuntuu, että kaikki onnistuu. En tee virheitä. En hirveästi mieti, mitä teen. Teen vaan, mitä haluan ja se onnistuu. Miten tälläisessä tilassa voisi olla ilman sekavuutta ja maanisuuden negatiivisia puolia? Olla kuin Peppi Pitkätossu. ”Osaatko soittaa haitaria?” ”En tiedä. En ole koskaan kokeillut.”

Maanisena on elossa. Elämä on seikkailu. Olen saanut maistaa vapautta. Muistan kesäpäiviä, jolloin olen tuntenut itseni hyvin vapaaksi. Ei ole ollut mitään kahleita, ei suunnitelmia, ei odotuksia. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin. Taskun pohjalla ei ollut yhtään kolikkoa. Ei ollut myöskään telkkaria, nettiä, eikä puhelinta. Itseasiassa ei ollut edes kelloa. Välillä kävin kysymässä bussipysäkiltä ihmisiltä, mitä kello on. Asunto kyllä oli ja koirat. Ja vapaus. Jotenkin selvisin. Löysin ojanpohjalta kanttarellejä ja sain aterian. Naapuri toi sattumalta koiranruokaa. Hissistä löytyi telkkari. Kesäpäivät ovat mukavia muistoja, mutta niitä kyllä varjosti tietoisuus siitä, että joskus kesäpäivät ja onni loppuu. Vapaus on myös epävarmuutta.

Psykoosi tarkoittaa todellisuudentajun menetystä. Mitään todellisuutta ei ole. Me emme pysty näkemään todellisuutta. Todellisuus perustuu aistihavaintojen kautta saatuihin tietoihin ja siihen, miten tulkitsemme nämä havainnot. Ympärillämme tapahtuu koko ajan valtavasti. Aistimme ovat rajoittuneita. Siitäkin, mitä pystymme aistimaan suurin osa jää huomaamatta. Havainnoista teemme yksilöllisiä tulkintoja. Kahden eri ihmisen näkemys samasta hetkestä voi olla ihan erilainen. Eri ihmiset huomaavat eri asioita ja tulkitsevat niitä erilailla omasta taustastaan ja tilanteestaan käsin. Psykoosissa todellisuuden havaitseminen ja tulkitseminen muuttuu.

Psykoosissa aistihavaintoni muuttuvat. Näen maailman toisella tavalla. Maailma on erilainen. Huomaan paljon enemmän asioita kuin normaalisti. Kiinnitän huomiota asioihin, joita en muuten huomaa. Näen paljon enemmän yksityiskohtia. Kun näen puun, en näe puuta. Näen puun jokaisen lehden ja jokaisen lehden yksityiskohdan. Informaatiota tulee niin paljon, ettei sitä pysty käsittelemään. Päädyin kerran Kamppiin. Olin tulossa Kellokoskelta kotilomalle. Tilanne oli kaoottinen. Seisoin kuhisevassa ihmismeressä. En nähnyt vain ihmisiä. Näin jokaisen vastaantulijan jokaisen yksityiskohdan. Näin jokaisen takin napin muodon, jokaisen kengännauhan värin. Informaatiota tulvi rajattomasti. Minun piti kävellä Rautatieasemalle, jossa oli tapaaminen. Eteneminen oli vaikeaa. Pääni meinasi räjähtää kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Lyhyt kävelymatka kesti melkein tunnin. Joskus psykooseissa tulee keskittymishäiriöitä. En pysty lukemaan tai katsomaan telkkaria. En pysty muodostamaan saamastani informaatiosta kokonaisuutta, jotta pystyisin ymmärtämään sitä niin kuin se on tarkoitettu.

Psykooseissa havaintojen tulkinta muuttuu. Sisäinen maailma jotenkin räjähtää ulkopuolelle. Minulla on omia tunteita ja ajatuksia, jotenkin luulen, että ulkopuolinen maailma kuvastaa noita tunteita ja ajatuksia. Alan tulkita asioita niin kuin kaikki liittyisi itseeni. Niin kuin olisin merkityksellinen ympäristölle. En ymmärrä erillisyyttäni ympäristöstä. En luule, että kukaan voisi lukea ajatuksiani, mutta luulen, että ympäristö tietää ajatukseni ja kokemukseni. Että muut elävät samassa maailmassa. Ihmiset tekevät kyllä ihan normaalistikin tällaisiä tulkintoja. Bussin myöhästyminen voidaan ajatella, jonain henkilökohtaisena huonona onnena. Ei bussi edes aja linjalla, siksi, että yksittäinen Matti Laine pääsisi aamulla töihin. Bussilla ja Matti Laineella ei oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssaan. Tulkitsemme myös kokoajan toisia ihmisiä. Luulemme tietävämme, mitä he ajattelevat ja tuntevat. Ja luulemme, että he tietävät mitä me ajattelemme ja tunnemme. Ei toisen ajatuksia voi oikeasti tietää. Todellisuus perustuu harhaan. Psykoosissa harhani menee äärimmäisyyteen.

Katson televisiota. Luulen, että viesti on tarkoitettu minulle. Juuri minulle. Tosin, jos viesti ei ole tarkoitettu minulle kenelle se sitten on tarkoitettu? Istun yksin olohuoneessa ja katson televisiota. Televisio lähettää viestejä. Joku haluaa kertoa asioita. Joku haluaa, että kuuntelisin. Välillä televisiosta tulee viesti, joissa haluttaisiin, että reagoisin. Että tekisin jotain. Juuri minä. Naura, osta suklaata, hanki kummilapsi. Minullakin on viesti. Viesti sinulle. Juuri sinulle. Sinulle, jolla on kädessäsi kirja. Juuri. Nyt. Kuka sinä olet? Missä sinä olet juuri nyt? Välillämme on yhteys. Kuvittelen millainen olet. Mitä ajattelet viestistäni. Ehkä haluisin, että tekisit jotain. Että viestini vaikuttaisi jotenkin. Et kai vaan flippaa?

Tulkitsen ympäristöä erilailla kuin normaalisti. En halua sanoa, että tulkitsen ympäristöä väärin, koska en voi tietää tulkitsenko sitä oikein edes ollessani terve. Normaalista poikkevat tulkinnat saavat koko ajan lisää vahvistusta ympäristöstä, että kokemukseni on oikea. Tulkitsen koko ajan ympäristöä epänormaalisti. Muistan kerran, kun löysin sairaalan potilaskeittiön kaapista ihan samanlaisen kahvipannun, joka oli kotonani. Pannuni ei ole mikään yleinen malli ja se on vanha. Miten kahvipannuni voi olla sairaalan keittiössä? Pannun on pakko olla jokin merkki. Pannu on laitettu kaappiin minun takia. Lähden kävelylle. Vastaantulevalla potilaalla on ihan samanlainen takki kuin itselläni. Miksi potilaalla on ihan samanlainen takki? Onko tämä jokin merkki? Kaikki liityy oikeasti minuun.

En myöskään vain itse keksi kummallisia ajatuksia. Kerran katsoin televisiosta jotain huuhaaohjelmaa ufoista ja salaliittoteorioista. En pystynyt yhtään kyseenalaistamaan ohjelmaa. Hetken päästä olikin harhaluulo, että muukalaiset ovat tehneet maahan invaasion. Valloitus on alkanut. Osa ihmisistä ei ole ihmisiä lainkaan vaan ihmisiksi naamioituneita avaruusolioita. Sen jälkeen aloin näkemään ympäristössä merkkejä, joka tuki ajatusta. Tiesin kyllä, että olen sekaisin. Yritin käyttäytyä normaalisti ja olla välittämättä tästä invaasiosta. Toisaalta, mistä sitä tietää, jos avaruudesta joskus tulisikin muukalaisia. Maapallon ulkopuolista elämää tutkitaan ihan tosissaan. Harhat ovat hankalia, koska ne usein perustuvat olemassa oleviin asioihin. Olen pelännyt myös itsestään ajavia autoja ja robotteja. Ne ovat todellisuutta. Psykoosissa tuntuu vähän, siltä kuin näkisi unta. Unissa voi tapahtua, mitä tahansa, eikä luonnonlait päde. Psykoosi on kuin näkisi unta silmät auki. Mitä tahansa voi tapahtua ja mikä tahansa voi olla mahdollista.

Psykoosiin liittyy sairaudentunnottomuus. Ensimmäisellä kerralla olin ihan sairaudentunnoton. En tiennyt, mitä oli tapahtunut. En tiennyt, että voin muuttua ja nähdä kaiken erilailla. En tiennyt, että todellisuus voi muuttua. Ensimmäisen kerran jälkeen en ole ollut sairaudentunnoton. Sairaudentuntoisuus ei tarkoita kuitenkaan, että pystyisi olemaan olematta sekaisin. Jos olen humalassa, tiedän varmasti olevani humalassa. Humalatila vaikuttaa käyttäytymiseeni ja siihen, miten näen ympäristöä. Voin yrittää esittää selvää, mutta en voi ottaa pois humalatilaa, joka vaikuttaa aivoihini ja jollain tavalla käyttäytymiseen. Ihan samalla tavalla. Voin tietää olevani psykoosissa, mutta en pysty muuttamaan sitä, että näen ja koen ympäristön ihan eri tavalla. Kerran olin yksin kotona. Aloin pelkäämään, että kauhuelokuva Elm Streetin Freddy on vaatekaapissani. Sattumalta kaapissa oli mustapunaraitainen villapaita, kuten elokuvassa. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei se ole mahdollista. Kyseessä on elokuva. Henkilö ei ole totta. Oikeasti Freddyä esittää näyttelijä, joka varmaan on ihan mukava ja tavallinen ihminen. Tunne ja harha oli kuitenkin vahva. Tunsin, että Freddy on kaapissa. Pelkäsin niin paljon, etten uskaltanut avata kaappia ja tarkastaa asiaa. Jos Freddy on kaapissa, sehän olisi hyökännyt kimppuuni. Yritin käydä nukkumaan. Mitään hätää ei ole. Pelko oli valtava. Olin yksin. En pystynyt pitämään kiinni tosiasioista. Lopulta en enään kestänyt. Pelko, tunne, oli liian suuri. Poistuin asunnosta kiljuen. Tilanne laukesi, kun näin jonkun toisen ihmisen.

Ensimmäisellä kerralla luulin, että toiset potilaat ovat minulle tuttuja ihmisiä, jotka ovat jotenkin naamioituneet. Pitää selvittää, kuka kukin on. Sitten leikki jotenkin loppuu ja pääsen pois. Aika usein myöhemminkin ihmiset menevät sekaisin. Luulen, että joku ihminen on joku aivan toinen. Alan kohtelemaan häntä kuin hän olisi toinen ihminen. Tavallaan näen kyllä, että hän on saman näköinen kuin aiemmin tai että täysin vieras ihminen on ihan eri näköinen kuin luulemani henkilö. Mutta kuitenkin. Sekoittamissani henkilöissä on jotain samaa.

Olen nähnyt oikean näköharhan kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin kotona parvekkeella tupakalla. Ajattelin avioliittoani. Miehenihän on ihan piru. Haluanko olla pirun kanssa? Käännyin ja edessäni seisoi saatana. Säikähdin. Huusin, että painu helvettiin ja kaveri katosi. Tämän jälkeen olin aika peloissani. Olin nähnyt harhan. Ajattelin, että pitää kirjoittaa paperille tosiasioita, jotta pysyn järjissäni. Kirjoitin paperille, koti on turvallinen paikka. Soitin mummolleni ja pyysin hänet käymään. Halusin puhua hänen kanssaan, ehkä hän pystyisi rauhottamaan minua. Mummo uskoo Jumalaan. Mummo tuli, mutten ehtinyt puhua mitään, kun aviomieheni kiikutti minut osastolle. Sairaalassa tulkittiin, että olen kirjoitellut jotain maagisia suojaavia lauseita. En kirjoitellut mitään maagisia lauseita. Yritin säilyttää todellisuuden tajuni ja pysyä järjissäni. Toisen kerran olin nukkumassa sängyssä, kun vieressäni oli hyvin voimakas valoilmiö. Ajattelin, että paikalle tuli varmaan enkeli. Rutistin silmäni tiukasti kiinni ja laitoin pään tyynyn alle. Painupa sinäkin vaan taivaaseen. Jos pystyn näkemään enkeleitä, kohta näen varmasti myös piruja. Harha katosi.

Uskonnolliset harhat ovat aika hankalia. Toisessa yhteydessä tälläisia kokemuksia ei pidetä sairautena. Ymmärrettävistä syistä uskonnon harjoittaminen tai vaikka Raamutun lukeminen ei kohdallani ole kovin terveellistä, vaikka uskonnollisuus sinänsä voi olla ihmiselle hyväksi ja tärkeä voimavara.

Aluksi psykoosini olivat aika positiivisia. Harhaluuloni ja omituiset ajatukseni olivat pääsääntöisesti hyviä. Pelottavia harhoja oli vähän. Ensimmäinen psykoosi oli oikeastaan myös onni. Parannuin masennuksesta. Psykoosin jälkeen en ollut enään masentunut. Saatoin olla hieman allapäin, mutta sairaanloinen masennus oli poissa. Uskoin taas tulevaisuuteen, olin kiinnostunut asioista ja sain tekemisistä mielihyvää. Muiden kanssa seurustelu oli mukavaa. Ajan myötä psykoosit synkkenivät. En tiedä johtuiko se siitä, että elämässäni oli muutenkin ollut enempi vaikeita ja pelottavia kokemuksia. Tuli paljon kotiin liittyviä pelkoja. Olin joutunut muuttamaan vastentahtoisesti. Vanhat huonekalut oli ollut pakko myydä. Uusi ei ollut varaa ostaa. Ei ollut varaa laittaa asuntoa kodikkaaksi. Olin vasta muuttanut. En tuntenut ketään. Paikka ei ollut koti. Suihkussani asui valtava käärme. Se oli tullut jostain viemäristä. Sellaistahan sattuu. Käärme majaili suihkualtaan alla, johon mennään seisomaan, kun käydään suihkussa. Käärmeet ovat vaihtolämpöisiä. Olin lämpimässä suihkussa. Yht`äkkiä luulin tuntevani, että käärme liikkui. Säikähdin ja lähdin karkuun. Oli aika epämukavaa, kun vessassa asui valtava käärme. Asuin käärmeen kanssa samassa asunnossa pidemmän aikaa. Yritin olla välittämättä käärmeestä.

Olisin usein jälkikäteen halunnut käydä läpi psykooseja. Halunnut selvittää, mitä oikeasti on tapahtunut. Mikä on ollut omaa kuvitelmaani ja mikä ei. On tapahtunut aika erikoisia asioita. Kaikki ei ole harhaista kuvitelmaani. Psykoosit ovat osa elämääni niin kuin muutkin kokemukset. Miten näihin kokemuksiin pitää suhtautua? Jos olen puhunut psykooseista avohoidossa hoitajille, he ovat aina ihmetelleet muistanko muka, mitä psykooseissa on tapahtunut ja keskustelu on jäänyt siihen. Psykoosit eivät vaikuta muistiini. Se toimii ihan normaalisti. En tietenkään muista kaikkea ja joku toinen muistaa tilanteen eri tavalla, mutta niin muisti toimii tavallisestikin.

En tiedä kokevatko muut ihmiset, että muutun jotenkin toiseksi, kun olen psykoottinen. En käyttäydy normaalisti, tuntuuko, etten ole oma itseni. En kyllä katoa mihinkään. Persoonallisuuteni on sama. Tiedän kyllä, mitä teen. Käyttäydyn omien rajojeni ja tapojeni mukaisesti, vaikkakin epänormaalisti. En ole koskaan ajatellut, että sairaus saa minut toimimaan jotenkin. Kyllä ihan itse teen, mitä teen. En hallitse täysin käyttäytymistäni terveenäkään. Terveenäkin tulee tehtyä joskus typeryyksiä tai asioita, jotka olisivat voineet jäädä tekemättä. En ole mikään mielipuoli. Olen ihminen. Rakastan, vihaan, kärsin. Omasta näkökulmastani en ole muuttunut mihinkään koko ympäröivä maailma on muuttunut.

Kategoria: Merkintöjä mielisairaudesta, teksti.

.


Welcome to my madness

17.04.2017 - 17:58 / peijaksenpeipponen.


eka_kuva

Olen mielisairas. Olen sairastunut psykoosiin ensimmäisen kerran vuonna 2006. Sen jälkeen. 7 psykoosia. 7 pakkohoitoa. Pari vuotta elämästä mielisairaalassa. Lepositeitä. Eristystä. Lääkekoomaa.

Elämästäni on kirjoitettu satoja, ehkä tuhansia, sivuja pitkä fiktiivinen saturomaani. Sen nimi on potilaskertomus ja kannessa on henkilötunnukseni. Olen kirjoittanut myös omat paperini. 42 maalausta, 96 piirrosta, 38 sarjakuvaa, 11 runoa ja 55 sivua tekstiä. Tämä paperikasa alkaa näyttää jo jonkinlaiselta elämäntyöltä. Jota en valinnut.

Minulla oli joskus blogi samalla nimellä. Aihe oli kuitenkin niin rankka, etten jaksanut. Osa töistä on ollut siis aiemmin esillä. Suurin osa maalauksista ja piirustuksista on tehty pakkohoidossa mielisairaalassa. Olen siis ollut psykoosissa, poissa järjiltäni – tai en.

Asiat ovat muuttuneet vuodesta 2006. Muutos on muutosta. Tulee uusia ratkaisuja. Ja uusia ongelmia. Olisi paljon puhuttavaa, paljon kerrottavaa. En itse kovin halua enään käsitellä tätä aihetta. Toivoisin, että omalta kohdaltani voisin painaa jo oven kiinni. Että elämässäni olisi jotain muuta.

Hullun paperit – päivitän nyt paperini tähän blogiin. Päivityksiä olisi tarkoitus tulla päivittäin eli blogi ”elää” seuraavat noin puoli vuotta. Kysymykset, kommentointi, keskustelu, omien kokemusten jako, tervetullutta.

Kategoria: teksti.

.




Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Kategoriat